Valo pimeyksien reunalla (vuosi 2015)

Jälleen on kulunut yksi vuosi. Vuosi, jonka aikana tuntuu, että olen yksittäisistä kyynelten ja surun hetkistä huolimatta kulkenut pääasiassa kohti valoa. Olen löytänyt katseeseeni ja sydämeeni luottoa tulevaan ja uskaltanut ottaa askelia kohti omaa tulevaisuuttani - niitä askelia, joiden ottamista keväällä ja kesällä pelkäsin kuollakseni. 

Muistan hetken, jolloin painoin valkoisen lakin päähäni ylioppilastoverieni rinnalla ja puheen, jonka isä piti juhlissani - sen, jonka aikana sekä itkin että nauroin, kumpaakin täydestä sydämestä (kenties tuo oli se hetki, jolloin otimme taas askeleen lähemmäs toisiamme). Muistan jännityksen arpoessani vastauksia pääsykoepaperiin ja sen surkean tyhjän fiiliksen, joka jäi jäljelle Jyväskylän haastattelun jälkeen - puhumattakaan siitä, miten pelkäsin ajan loppuvan kesken, kun vastasin soveltuvuuskokeisiin sisältyviin psykologisiin testeihin. Muistan, miten kiljuin tulosten tullessa yhdessä veljeni kanssa, halasimme ja soittelimme niin isälle kuin äidille. 

Muistan asuntotarjouksen ja muuton. Sen hetken, kun kaikki sen hetkinen omaisuuteni oli siirretty Jyväskylään ja muuttoapurit lähtivät takaisin kotikonnuille. Varsin nopeasti alkoi tuntua siltä, että tuosta 43 neliön kerrostaloasunnossani Jyväskylästä tuli koti. Koti, joka muotoutui pikkuhiljaa eteenpäin (miten onnellinen olinkaan mm. sohvan löytämisestä!). 

Mitä tulee ihmisiin, joita olen tavannut syksyn aikana, olen ennen kaikkea kiitollinen: kiitollinen syvällisistä keskusteluista, naurusta, kyynelistä yliopiston edessä. Voiko muuta sanoa kuin että tämä vuosi on antanut enemmän kuin uskalsin siltä toivoa?

Vaikka vuosi näyttää pääosin askeleelta kohti parempaa, en voi olla kieltämättä yhtä tosiasiaa: äidin sairaus on etenevää laatua. Nyt kun olen ollut poissa kauemmin, huomaan äidissä tapahtuneet muutokset aikaisempaa selvemmin: vaatteiden pukeminen on yhä vaikeampaa, ohjeet ja asiat täytyy toistaa aikaisempaa useampaan kertaan, oma-aloitteisuus tuntuu hiipuvan. Toisaalta tuntuu, että äiti voi kaikesta huolimatta melko hyvin: naurua ja hymyä on enemmän kuin vähän aikaa takaperin, vaikka välillä lohduttomuus ottaakin vallan. Välillä huomaan omien hermojeni pettävän (niiden, joita olen pitänyt pitkinä) ja tiuskaisen asioita turhan kovaa. Jäljellä on kuitenkin yhä äiti, joka suhtautuu lempeästi ja ymmärtäväisesti anteeksipyyntöihini: "Ei se mitään. Mä olen aina välillä vähän hankala." Mutta niinhän me kaikki. 

Nyt haluan vain toivottaa teille hyvää alkavaa vuotta 2016! Kerätkää ihania muistoja ja nauttikaa ajasta läheistenne kanssa. ♥

Kadonneen banaanin arvoitus

Elämä äidin Alzheimerin kanssa ei ole pelkkää vakavalla naamalla eteenpäin tallustamista tai itkemistä. Toisinaan se saattaa tuntua siltä, mutta olen kantapään kautta kokenut, että siten tätä sairautta ei jaksa. Alzheimer on etenevä sairaus, mutta se ei saa viedä elämäniloa ja jaettuja naurunremakoita. Ei, vaikka nykyisin monet naurunremakoista johtuvat asioista, joiden taustalla todellisuudessa on juurikin karu totuus sairauden etenemisestä.

En ole aikaisemmin juuri jakanut sattumuksia, joita äidin kanssa on käynyt. Tänään en vain voi olla tekemättä sitä, sillä siitä huolimatta, että tänään tapahtunut viestii vahvasti, millaisen harppauksen sairaus on ottanut eteenpäin, en halua unohtaa sitä hetkeä, jolloin nauroimme äidin kanssa vedet silmissä ja vatsat kippurassa "Kadonneen banaanin arvoitukselle".

Kaikki lähti liikkeelle tänään illalla, kun äiti seisoi keittiössä ja näytti selvästi etsivän jotain, samalla kun itse käynnistin vedenkeittimen, että voisimme juoda kupilliset glögiä. Voi sitä hämmennyksen määrää, kun äiti selitti etsivänsä banaania. Kysyin siinä, tarkoittiko hän pöydällä lojuvia banaaneja, mutta lopulta selvisi, että äiti etsi banaania, jonka oli jo ehtinyt kuoria. Epäilin hetken aikaa tarinan oikeellisuutta, mutta roskiksesta löytyvät kuoret puhuivat puolestaan. 

Etsimme banaania ympäri äidin asuntoa, mutta siitä ei näkynyt jälkeäkään. Oma koirani on melkoinen sekasyöjä, joten aloin jo epäillä, että äiti olisi jättänyt banaanin koiran ulottuville. Toinen vaihtoehto, joka pyöri mielessäni oli se, että äiti olisi vain unohtanut syöneensä banaaninsa jo. Kun banaania ei etsintöjen päätteeksi löytynyt, päätimme naureskellen istahtaa glögikupposten ääreen ja päädyimme yhdessä lopputulokseen, että banaanin oli täytynyt löytää tiensä koirani mahaan.

Glögikupponen kädessäni satuin kuitenkin vilkaisemaan ikkunasta ulos ja katseeni osui johonkin, mitä ei yleensä näe ikkunalaudalla: kuorittu, kerran haukattu banaani. Siinä se nökötti joulukoristeiden välissä odottelemassa, että joku sen löytäisi ja poimisi muualle.

Voin kertoa, että kului jonkin aikaa ennen kuin pystyimme lopettamaan käkättämisen kadonneen banaanin arvoituksen ratkeamiselle.

Joululoma

Joululoma alkoi torstaina, mikä tiesi siivoamista, pakkaamista ja auton nokan kääntämistä kotikulmille. Alkuun odotin kovasti loman alkua, mutta mitä lähemmäs se lopulta tuli, sitä ristiriitaisemmiksi ajatukseni sitä kohtaan muuttuivat. Tiesin loman tarjoavan mahdollisuuden olla pidempään äidin ja muun perheen kanssa, mutta samalla ymmärsin myös kolikon kääntöpuolen: äidin luona oleskelu tuskin tulisi olemaan pelkästään leppoisaa yhdessäoloa vaan samalla myös paluu takaisin huolehtijan rooliin. Ainakin hetkeksi. 

Lähdin kotimatkalle jo perjantaina, mutta pysähdyin puolimatkaan mummun luokse, jotta pääsin lauantaina viettämään tupareita puoliksi varsin tutun, puoliksi aivan vieraan porukan kanssa. Sunnuntaina äiti ehti soittaa mummulle kahteen tai kolmeen kertaan ennen kuin olin startannut auton: "Joko se Veera on lähtenyt, joko se pian tulee?" Lopulta kiersin vielä isän kautta ja nappasin rippikoulua käyvän pikkuveljeni auton kyytiin - suunnitelmissa kun oli toteuttaa äidin kanssa jälleen yhteistä jouluperinnettämme ja suunnata kirkkoon Kauneimpiin joululauluihin.

Kun lopulta pääsimme äidin luokse ja kapsahdin äidin kaulaan, tiesin, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Äidistä myös näki, että koko päivä oli jälleen kulunut odottaessa (kuten aina, kun äidillä on jotain menoa) ja heti oven käydessä äiti oli laittamassa kenkiä jalkaan.

Kauneimmat joululaulut kuluivat tänä vuonna omalla painollaan. Istuimme hyvällä paikalla jo hyvissä ajoin ennen kellojen soittoa ja ihmettelimme, miten kirkko ei vielä varttia ennen laulujen alkua ollut täyteenahdettu, kun yleensä paikalle sai tulla viimeistään puoli tuntia ennen, mikäli ei halunnut ylälehterille istumaan. Lehtisestä ei äidille juuri ollut hyötyä, mutta tutuimpien laulujen sanoja hän selvästi tapaili. Joulukirkkoon -laulun kohdalla äiti rupesi naureskelemaan, mutta paljasti vasta kirkon jälkeen syyn: olen kuulemma joskuskus lauleskellut kirkkoon mennessä juuri tuota kappaletta, taisipa äiti sanoa, että oli ensimmäinen laulu, mitä olen laulanut (mitä tohdin kyllä hieman epäillä, mutta en siitä äidille sanonut). Joka tapauksessa kirkosta poistui mitä hyväntuulisin, nauravainen ihminen, mikä sai kyllä omatkin huulet leviämään kunnon hymyyn.

Iltaan kuului Pandan herkkuja, Joulumielelle -konsertti sekä Päivänsäde ja Menninkäinen. OKL:ssä olen ensimmäistä kertaa päässyt syventymään pianonsoittoon ja jossain kohtaa opettelin omatoimisesti säestämään tuon kovin tutun ja tärkeän laulun niin, että pystyin sen samalla myös laulamaan. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kun pääsin laulun loppuun, valuivat kyyneleet jo äidin poskilla. ♥

Siinä missä oma yöni oli väsymyksestä huolimatta levoton, äiti oli ehtinyt nukahtaa jo ennen kuin pääsin hammaspesulta koirien kanssa makuuhuoneen puolelle ja sain valot sammuteltua ympäri kerrostaloasuntoa.

9. joulukuuta 2014

Jo ennen blogin aloittamista ja julkista avautumistani tuntemuksistani kirjoitin paljon, yksittäisiä tekstejä sinne sun tänne. Lopulta keräsin niitä yhteen vihkoon, jonka kantta koristaa tätä nykyä otsikko "Kun äiti sairastui...". En ole lukenut jokaista kirjan tekstiä, enkä muista edes hetkiä, jolloin olen kirjoittanut ne. Haluaisin kuitenkin nyt nostaa tuosta kirjasesta ainakin yhden kirjoituksen. 

9. joulukuuta 2014

"Välillä tuntuu, etten tiedä, miltä tässä tilanteessa pitäisi tuntua. Olen tainnut toistaiseksi itkeä silmieni takaiset lähteet kuiviksi - jos ei yksittäisiä keskusteluja ja kohtaamisia lasketa - mutta en tiedä, onko helpottavaa kokea sen sijaan jonkinlaista pakottavaa tarvetta tuntea jotakin. 

Olen oppinut unohtamaan asioita hetkittäin. Olen oppinut hymyilemään ja nauramaan niin, etten pohdi, onko se väärin. En soimaa itseäni hyvänolonaaltojen kohdatessa. Annan luvan olla ja nauttia. Mutta ei ole päivääkään, jolloin en miettisi, miten asiat menevät.

Olen oppinut tuntemaan itseäni siinä määrin, että tunnen harkitsevan ja tarkkailijan rooliin tyytyvän minäni itseään rikkovan puolen. Liiankin hyvin. Olen hautonut asioita, pyöritellyt niitä pienessä päässäni ja ajatellut selviäväni.

Jossain kohtaa padot murtuivat ja muistan löytäneeni itseni ensin istumasta polvet koukussa, kädet niiden ympärille kiedottuina, selkä seinää vasten, Ja sen jälkeen pyörineeni levottomasti jalkeilla toistellen: 'Minä tarvitsen apua. Minun täytyy puhua jollekin.' Sanoista tekoihin oli kuitenkin yllättävän pitkä matka. Hiljaisena ja salaamiseen tottuneena ei ollut aikeista huolimatta helppo lähteä avaamaan itseään.

SILTI, olen kiitollinen siitä, että avasin itseni muiden edessä. Edes osittain. "

Miksi sitten halusin jakaa teille aikanaan hyvin yksityiseltä tuntuneen kirjoituksen? Pääsyynä lienee se, että se on aitoa tuntemustani vuoden takaa. Se ei ole kuvitelmaa siitä, miltä minusta ehkä tuntui silloin. Se on totisinta totta, puristettu suoraan sisimmästäni kynällä paperille, vailla mahdollisuutta muuttaa sanavalintoja tai lausejärjestystä.

Opin tuolloin mielestäni ensimmäisiä kertoja hymyilemään ja nauramaan vailla omantunnon tuskia. Tuolloin en ehkä vielä tiennyt, miten paljon helpompaa se vielä voisikaan olla. Minulla oli tuolloin hyviä hetkiä, mutta muistan myös vuoden vaihteen jälkeisen väsymyksen. Nyt hyvät hetket ovat ottaneet vallan. Huonompiakin on, mutta niiden lopullinen häviäminen tuntuisi lähinnä luonnottomalta.

Nyt kun kaivoin ensimmäisiä kertoja omia kirjoituksiani esiin, tajusin taas, miksi tämä on niin tärkeää. Kirjoitukseni pysyvät ja voin palata niihin, nähdä, mistä kaikesta olen selvinnyt ja mitä kaikkea olen käynyt läpi. Mitä kaikkea olen matkan varrella oppinut.

Älä pakota minua päättämään

Kovin kovin pitkään olen yrittänyt kätkeä totuuden itseltäni. Olen yrittänyt kieltää sen olemassaolon, töytäissyt silloin tällöin esiin mönkivän ajatuksen tiukasti takaisin pimeään onkaloonsa. Ajatellut, että minun ei vielä tarvitse käsitellä kyseistä asiaa. Tänään joku kuitenkin sanoi jotain, mikä sai minut tajuamaan asian laidan.. Ennen niin kaukaiselta ja epätodennäköiseltä tuntuvasta pelosta on tulossa vähitellen totta. Ja pelkäänpä pahoin, että vähitellen on väärä ilmaisu, mutta sen korvaaminen toisella tuntuu yksinkertaisesti liian pahalta.

Marraskuun 2014 lopulla täytetyt edunvalvontapaperit on viety eteenpäin. Niitä täyttäessä ajatuksena oli, että paperit ovat valmiina "sitten joskus kun niitä tarvitaan". Kuka meistä olisi osannut pimeimpinä hetkinäkään ajatella, että vajaassa vuodessa ehtii tapahtua niin valtavan suuri muutos? Ei kukaan. Tai jos osasi, ei koskaan päästänyt sitä edes omaan tietoisuuteensa. 

Edunvalvonnan edistyminen tarkoittaa myös äidin asumisjärjestelyjen pohdintaa. Kuinka kauan äiti pystyy asumaan nykyisessä asunnossaan? Milloin koittaa hetki, jolloin on aika siirtyä kohti entistä tuetumpaa asumista? Ja milloin joudumme oikeasti sen raskaan päätöksen eteen, että joudumme todellakin päättämään erään pörröturkkisen nappisilmän kohtalosta? 

Äidille 5-vuotias kleinspitzuros on niin kovin kovin rakas, että siitä luopuminen tulee todellakin murtamaan hänet täysin. Jos rehellisiä ollaan, en tiedä, miten sellaisesta iskusta selvitään. Pelkkä ajatus saa vuolaat virrat valumaan pitkin omia poskiani ja peiliin katsomattakin tiedän, että silmieni väri taittuu yhä punaisempaan. 

Miten paljon toivonkaan meille lisää aikaa.
En ole valmis tällaisiin päätöksiin.

Täytyy uskaltaa elää vaikka rakastaa

Yhteishaun lähestyessä keväällä muistan vääntäneeni ja kääntäneeni hakukohteiden välillä. Tiesin kyllä haluavani luokanopettajaksi enkä oikeastaan osannut oppilaanohjaajammekaan kehotuksista keksiä toista vaihtoehtoja - rehellisesti sanottuna en edes tiennyt, miksi olisi pitänyt. Lopulta luokanopettajan rinnalle nousi erityispedagogiikka, mutta vahvin palo oli silti okl:n suuntaan. Vaikeuksia tuottikin ennemmin se, mihin kaupunkeihin tulisin kohdistamaan hakuni. Kuinka kauas olisin valmis muuttamaan? Oliko minulla oikeastaan lähimpien vaihtoehtojen lisäksi muita mahdollisuuksia? Voisinko todella ottaa eroa enemmän kuin vajaat 100 km Turkuun tai Raumalle?

Myönnän, että vaakakupissa painoi hyvin paljon äidin tilanne. Jossain kohtaa aloin kuitenkin ymmärtää, että tarvitsisin kunnollisen maisemanvaihdoksen, jotta voisin todella keskittyä opiskeluuni ja uuteen, aikaisempaa itsenäisempään elämänvaiheeseen. Kirjoitettuna se saattaa kuulostaa karulta, mutta uudet tuulet tuntuivat todella tulevan tarpeeseen. Ja silti - mitä lähemmäs tulosten julkaisun hetki tuli, sitä epävarmempi olin. Oliko ollut elämäni suurimpia virheitä tunkea Jyväskylä ensimmäiseksi vaihtoehdoksi? Mitä tapahtuisi, jos todella muuttaisin melkein 300 km päähän? Samaan aikaan päässäni jyskytti, etten selviä, jos en pääse aloittamaan uutta vaihetta elämässäni ja joudun kaiken huipuksi pinnistämään itseni äärimmilleni vielä uuden pääsykoerumban myötä... Olo oli siis mitä ristiriitaisin.

Olen jo kirjoittanut moneen kertaan, miten hyvää muutos onkaan tehnyt. Olen kuvaillut onnellista ihmistä peilikuvassani ja sisälläni vellovaa onnen tunnetta. Mutta en ehkä ole täysin ymmärtänyt, mistä se on kummunnut. Äskettäin kuuntelin kuitenkin Johanna Kurkelan Ingrid -albumin kappaleita ja takerruin useammankin laulun sanoihin löytäessäni niistä hyvin paljon itseäni - jotain, mikä iskee syvälle ja saa tajuamaan, että näinhän se on.

Rakkaus tekee vapaaksi on tärkeä muistutus siitä, että vaikka kuinka rakastaisi toista, on annettava tilaa niin itselle kuin toiselle. Mielestäni se pätee niin parisuhteeseen, ystävyyssuhteeseen kuin perhesuhteeseenkin. Takerruin itse ehkä liikaa siihen pelkoon, että menetän jotain muuttamalla kauas ja tavoittelemalla omia unelmiani. Minulle toki toitotettiin jokaisessa kadunkulmassa, että minun täytyy keskittyä omaan tulevaisuuteeni. Voin kertoa, että niin totta kuin se on aina ollutkin, on se tehnyt kipeää. Olen jollain tavalla halunnut kieltää moisen vapauden ja oikeuden itseltäni. Onneksi en enää sitä tee vaan olen uskaltanut elää omaa elämääni. Mietin toki päivittäin äitiä ja kotia, mutta suuren osan päivästä pystyn keskittymään jälleen muuhun.

"Mut hymyiltiin ja hyvästeltiin

Sillä täytyy uskaltaa elää vaikka rakastaa

Ja mä tärisin ja halusin kääntyä kotiin takaisin

Sä selitit kuinka hienosti mä pärjäisin

Kiitos kun sä sanoit niin"

- Johanna Kurkela, Rakkaus tekee vapaaksi

Jälleennäkemisen kyyneleitä

Viime viikko kului jännittyneissä ja odottavissa tunnelmissa. 1,5 kk sitten matkasin koiran kanssa junalla Jyväskylään ja sen jälkeen yhteydenpito kotiin on rajoittunut puhelimella tapahtuvaan viestintään (soittoihin ja whatsapp-keskusteluihin). Siitä huolimatta, että puheluista äidin kanssa on tullut miltei jokapäiväinen rutiini, oli ihanaa päästä halaamaan toista ja nähdä toisen kasvot! Parkkipaikalla äiti pääsi viimeisenä autosta ulos tahittuaan jonkin aikaa turvavyön kanssa ja kapsahti sen jälkeen kyyneliin purskahtaen kaulaani. Myöhemmin kuulin, että ensimmäiset itkut oli itketty jo Jyväskylän rajalla.

Sisällä odottikin sitten asunnon esittely ja tuliaisten jako. Isältä vaimoineen sain viikonlopuksi (ja sen ylikin) "selviytymispakkauksen", joka sisälsi kaikkea kinkusta juustoon, kekseihin ja kaakaoon. Äiti oli käynyt hommaamassa uuden mehitähden ja antoi sen sanoen, että tällä kertaa en saisi kastella liikaa (syntymäpäivälahjaksi saamani mehitähti kun sattui mädäntymään, vaikka sitä en kertaakaan ehtinyt kastella...). Koirakin sai oman luunsa ja mehitähden lisäksi saamani fazerin suklaapatukan sujautin kaappiin odottamaan pahan päivän varalle.

Isä vaimoineen yöpyi keskustassa hotellissa kahdestakin syystä: 1) Asuntoni on auttamatta liian pieni majoittamaan kaikki. 2) Alkuperäisenä suunnitelmana oli, että saisimme viettää aikaa nimenomaan äidin ja poikien kanssa yhdessä, koska äidin tänne tulo ei ole itsestäänselvyys. Yhdessä kahviteltiin kuitenkin jokaisena päivänä ja oli mieletöntä huomata, miten vanhempani pystyivät todellakin olemaan samassa tilassa, kun eron jälkeen tilanne on välillä ollut todella paha... Jotenkin tuli konkreettisesti sellainen olo, että kaikki on loppupeleissä niin hyvin kuin tällaisessa tilanteessa ylipäänsä on mahdollista.

Viikonlopusta jäi käteen paljon hyvää: tutustutin äitiä ja poikia keskustaan, uppouduimme äidin kanssa Harjun Paperin ihanien korttihyllyjen väliin, tukahdutimme makeannälän Pandan tehtaanmyymälässä, kiersimme lähimaastoa koiran kanssa ja nukuimme yhdessä vuodesohvalla poikien vallatessa makuuhuoneeni.

Vaikka eron hetkellä tuntuikin haikealta ja asuntoon koiran kanssa palatessa hiljaisuus tuntui hämmentävän hiljaiselta, voin muistella lämmöllä yhdessä vietettyä viikonloppua. Hyvästien yhteydessä muistutin äitiä seuraavasti: "Me selvittiin tästä ajasta. Seuraavaan kohtaamiseen on paljon paljon lyhempi aika. Se tulee pian." Miten helpottavaa olikaan, kun äiti vastasi tuossa tilanteessa, että niin tulee.

Kaunis pieni ihminen

Poikkesin tänään kahden luennon välissä, ennen rakennuksesta toiseen siirtymistä, yliopiston vessaan ja katsoin odotellessani lavuaarien yläpuolella heijastuvaa kuvajaistani. Näin luonnonkiharat suortuvat kehystämässä kasvoja, maastonvihreän maihinnousutakin ja osittain hupun alle piiloutuneen tummansinisen pöllöhuivin, jonka ostin lukion ensimmäisellä tehdyllä Berliinin reissulla. Näin selässäni kiikkuvan oranssihtavan kånkenin, jonka hankin ennen lukuvuoden ja ylipistourani alkua (monen vuoden haaveilun päätteeksi). Sen sijaan, että olisin näiden lisäksi nähnyt liian suuren nenän, liian turpeat posket tai väsyneet silmät, kohtasin kuitenkin jotain, mitä en ole hetkeen kohdannut yhtä selvästi - onnellisen, kauniin ihmisen. 

Kirjoitin aikaisemmin, että olen omilleni muuton jälkeen oppinut taas hengittämään ja nauttimaan elämästä. Tuolloin puhuin sisäisestä tunteesta, ajatuksesta onnellisuudesta. Tänään tuo tunne katsoi minua suoraan peilistä, valehtelematta ja aidosti. Samalla huomasin myös ajattelevani, että säihkyvien silmien ja hymyyn kaartuvien huulien kautta hehkuva onnellisuus ei voi tehdä kenestäkään rumaa. Se pukee jokaista iästä, sukupuolesta ja ruumiinrakenteesta piittaamatta. Vaan miksi niin kovin usein takerrumme ulkonäkömme pienen pieniin yksityiskohtiin ja annamme niiden vääntää suupielemme alaspäin?

Voin kertoa, että olen itse taistellut asian kanssa. Olen tuijotellut peilistä vatsamakkaroita, inhonnut väärään suuntaan taipuvia hiuksiani ja miettinyt, miksi nenäni täytyy olla niin kummallinen. Mitä tulee kasvojeni sivuprofiiliin, on se tuottanut melkoisen kasan harmaita hiuksia. Vähitellen, päivä kerrallaan, olen kuitenkin oppinut pitämään ulkonäöstäni. Ensin temppuilevista luonnonkiharoista ja vähitellen huulista, korvista, tietystä kasvojen kulmasta... En väitä, että joka päivä tuijottelisin kuvajaistani onnesta soikeana, mutta jokaisena päivänä kuvajaisesta löytyy jotain hyvää: sen sijaan, että etsisin asioita, joista en itsessäni pidä, pyrin löytämään aina jotain, mistä pidän. Ja tänään... tänään sain kokea kaiken loksahtaneen paikalleen.

En halua niinkään kannustaa teitä tuijottelemaan itseänne peilistä, mutta toivon, että näkisitte itsenne arvokkaina ja oppisitte pitämään itsestänne, oikeastaan rakastamaan itseänne. Enkä tarkoita omahyväistä itserakkautta, vaan tervettä arvostusta ja välinpitämistä itseä kohtaan. Älkääkä unohtako: sisimmästä se kaikki lähtee.

Pidä huolta itsestäsi

Kirjoittaminen on aina ollut minulle terapiaa, keino selviytyä päivästä toiseen ja purkaa liikaa taakkaa. Tarkemmin sanottuna, purkaa sitä, mitä en osaa pukea puheeksi. Löysin kirjoittamisen merkityksen jo varhain, aivan alakoulun ensimmäisillä luokilla. Vuosien seurattua toisiaan kirjoittamisesta on tullut yhä tärkeämpi osa elämääni. Jossain kohtaa siitä tuli kuitenkin ylivoimaista. Sanat eivät enää löytäneet tietään edes paperille.

Kesän 2014 aikana hukkasin itseni täysin. Muistan lukeneeni vihreällä ruohokentällä auringonpaisteessa uskonnon kirjoituksiin ja täyttäneeni huoneeni seinät valtavalla määrällä pienille lapuille sullottua tietoa. Muistan inssin. Muistan itkeneeni ystäväni koiran äkillistä kuolemaa vain vuorokautta ennen kauan odotettua ja suunniteltua reissua koiriemme kanssa Paljakkaan. Ja muistan uudet ihanat ystäväni. Mutta muita muistoja tuolta kesältä ei ole. Ei sellaisia, jotka liittyisivät äitiin tai kotiin. Se kaikki oli niin sekavaa ja tuskallista muistettavaksi, että kätkin sen kaiken jopa itseltäni.

Minua on pyydetty vertaamaan tilannetta, jossa olemme juuri sillä hetkellä mm. kyseiseen kesään. Kysymystä on aina seurannut pitkä hiljaisuus, epätoivoinen yritys muistaa jotain ja sen jälkeen toteamus, että en yksinkertaisesti pysty vertailuun. Olin niin hukassa, niin väsynyt, että halusin säilyttää vain hyvät muistot ja unohtaa kaiken muun. Ja silti juuri sekavuus ja muistamattomuus tuntuu tuovan kaikkein pahimman olon, sillä ne paljastavat, että tuo kesä oli rankin elämäni kesistä.

Alla on runo, jonka kirjoitin suurin piirtein vuosi sitten. Se on niitä viimeisiä tekstejä ennen kuin tuntui, että kadotin kirjoittamisen taidon. Kirjoittaessani kyseistä runoa en juurikaan miettinyt sanavalintojani tai ajatuksiani. Annoin tekstin soljua sisältäni sormien ja näppäimistön kautta tietokoneen ruudulle ja tallensin valmiin tuotoksen ymmärtämättä sen arvoa. Myöhemmin olen lukenut sitä ja todennut, että se tiivistää niin paljon reilun vuoden takaisesta ajasta. Ajasta, jolloin vielä asuimme äidin kanssa ja yritin pitää kotia pystyssä ja perhettä koossa. Ajasta, jolloin annoin muiden hyvinvoinnin mennä omani edelle niin pahasti, että unohdin huolehtia itsestäni. Ja vaikka väsyin, en silti avannut suutani vaan sinnittelin eteenpäin omillani niin pitkään kuin se suinkin oli mahdollista. Ja voin kertoa, että monta kuukautta on aivan liian pitkä aika.

Loppuen lopuksi avasin suuni kuin pakon edessä. Sain keskeneräisiin koulutöihin lisää aikaa, sinnittelin sanat paperille sisulla ja palautin työni. Jätin pari kurssia kesken (yhdenkin, joka olisi vaatinut ainoastaan portfolion palauttamisen, kaiken muun olin tehnyt) ja annoin itselleni viimein luvan avoimiin tunteisiin. Aloin viimein huolehtia itsestäni ja annoin muille mahdollisuuden auttaa. Otin tavoitteekseni opetella elämään äidinkielen opettajani kehotuksen mukaisesti "olemalla itselleni armollinen". 

Olkaa tekin itsellenne armollisia ja pitäkää itsestänne huolta. ♥

Takaisin tyttäreksi

Aloitin luokanopettajakoulutuksessa Jyväskylän yliopistossa tämän kuun ensimmäinen päivä. Hieman vajaa kolme viikkoa sitten. Voi sitä jännityksen määrää, kun koulun alku lähestyi eikä tuntenut paikkakunnalta ketään. Jo reitti kotoa koululle ja takaisin oli melkoinen mysteeri suoriin peltoteihin tottuneelle maalaistytölle. Päivää ennen kaikki kuitenkin selvisi: etukäteispiknikillä oli tyttö, johon minun oli pakko ottaa yhteyttä vielä illalla Facebookin kautta. Kenties alkuun innostuksen lähteenä oli tytön mainitsema välivuoden työ dementiakodissa, mutta varsin pian huomasin, että ensimmäisestä päivästä lähtien minulla oli joku, jonka kanssa jakaa kaikki. Joku jolle tuosta noin kerroin äidin sairaudesta. Joku, joka oikeasti näytti ymmärtävän ja jonka kanssa juttua riittää. Joku, jonka kanssa viestit lentävät pitkin päivää ja jota todella kaipasin hiljaisena viikonloppuna, jonka vietin asunnollani muiden suunnatessa kotikonnuille.

Kolme viikkoa on kulunut valehtelematta kuin siivillä. Ensimmäinen viikko kului lähinnä infoillen ja tutustuen kaikkeen mahdolliseen. Oli jos jonkinmoista illanistujaista ja tapahtumaa avajaismessuista saunailtoihin ja fuksileiriin. Kotiryhmäjakojen selvittyä opiskelukin on päässyt jo mukavasti käyntiin ja totuttelua vaativasta opetustavasta huolimatta eteenpäin mennään intoa puhkuen! Kyllä tuntuu todellakin siltä, että oikea paikka on löytynyt.

Mitä tulee omilleen muuttoon, olen huomannut etäisyyden tehneen lähinnä hyvää. Tytöstä, jonka oli välillä kotona vaikea hengittää ja joka itki itsensä iltaisin uneen pelkän ahdistuksen ja pelon tähden, on kuoriutunut katseensa eteenpäin kääntänyt nuori nainen, joka uskaltaa avautua taustastaan ja joka peloistaan huolimatta pystyy jälleen hengittämään vapaasti. Joka saa jälleen olla tytär. Miten kauan siitä onkaan, kun viimeksi tunsin olevani pelkästään siinä roolissa? En edes osaa sanoa.

Kiitos uuden koulun ja paikkakunnan sekä niiden mukanaan tuoneen välimatkan, kiitos uuden ihanan ystäväni (entisiä millään tavalla väheksymättä, ilman heitä en olisi edes tässä ♥) ja kiitos kaikkien niiden, jotka tällä hetkellä pitävät äidistä huolta, olen nyt se, mitä olen.

Ajetaan, ajetaan, varo-varo-vasti

Äiti soitti eilen. Tuntui jopa siltä, että ajatukset onnistuivat raivaamaan tiensä ulos suusta ilman, että puolet sanoista harhailivat tai eksyivät kokonaan. Tällä kertaa tunsin kuitenkin itseni kädettömäksi aivan toisesta syystä: äiti oli murheellinen, itki, kaipasi lohduttajaa ja minä istuin reilun kahden ja puolen sadan kilometrin päässä. Voi miten paljon olisinkaan halunnut kietoa käteni äidin ympärille ja rutistaa oikein kunnolla. Antaa oman olemukseni rauhoittaa ja tuoda turvaa, itkeä yhdessä eikä yksin.

Äiti hankki uuden polkupyörän vain vähän aikaa sitten. Nyt pyörän kanssa liikkumisessa on tullut ongelmia - äidin ystävä on mm. nähnyt äidin polkevan pyörällä keskellä tietä (minkä voin valitettavasti uskoa, sillä olen joutunut huomauttelemaan asiasta myös yhdessä polkiessamme) ja äiti myönsi puhelimessa itsekin, että joitain läheltä piti -tilanteita on todellakin sattunut. Hän kuitenkin ehdotti ratkaisuksi vauhdin hidastamista. Samaauan aikaan puhui kuitenkin jo harkinneensa pyörän antamista veljelleni. Totesin itse, että ei kannata vielä, koska a) pyörä luultavasti olisi hyvin pian entinen, mikäli sitä kohdeltaisiin samalla tavoin kuin omaa pyörääni, joka nyt on likipitäen käyttökelvoton b) pyöräily jonkun muun kanssa onnistuu luultavasti vielä.

Monelle vanhemmalle ihmiselle autosta luopuminen on varmasti kova pala. Äidin kohdalla se tapahtui jotenkin luontevasti: olin itse juuri saamassa ajokortin, otin auton käyttööni yhteisellä päätöksellä ja myöhemmin se myös siirrettiin nimiini, koska on fakta, että äiti ei enää tule saamaan lupaa auton ajamiseen - eikä äiti oikeastaan haluakaan, koska ilmeisesti se rupesi jossain kohtaa pelottamaan myös häntä itseään. Mitä tulee pyörään, äiti todellakin oli murheellinen asiasta.

Kun toinen ihminen itkee tai on muuten selvästi murheellinen, se tuntuu pahalta. Välillä tuntuu, ettei ole sanoja auttaa. Sitä vain seisoo lamaantuneena ja kaikki sanat tuntuvat niin tyhmiltä, että tuntuu paremmalta pitää suunsa kiinni. Miten paljon noina hetkinä miettiikään, miten voisi todella osoittaa, että välittää. Mitä itse haluaisi vastaavassa tilanteessa? Olen oppinut tuntemaan itseäni sen verran, että tiedän vastauksen helposti omalta kohdaltani: kuuntelijan ja jonkun, joka halaa tai pyyhkii kyyneleet. Paljon enempää kukaan ei voikaan toiselle antaa. Ehkä meidän on siksi niin vaikeaa antaa aikaa ja vain kuunnella, olla läsnä, eikä heti kiirehtiä kertomaan omista asioistamme. 

Voin rehellisesti sanoa, että se hetki, kun oman äidin ääni murenee ja silmät alkavat punertaa ja vetistää, huulet nykiä yhä voimakkaammin, on kaikista pahin. Siihen ei koskaan osaa valmistautua tarpeeksi. Noina hetkinä tekee niin kovin tiukkaa pitää itsensä ja omat tunteensa kurissa. Lopulta ei edes tiedä, olisiko itkeminen mukana sittenkin parasta vai se, että pystyy edes jotenkin sanomaan jotain toista rauhoittavaa. Jos olisin fyysisesti lähellä, voisin tehdä näistä kumpaakin, itkeä hetken ja rauhoittaa sen jälkeen, mutta matkan takaa se on vaikeampaa. Se ei ehkä kirjoitettuna kuulosta yhtään vaikeammalta, mutta se on sitä jollakin selittämättömällä tavalla. 

Meillä keskustelu pyörän käytöstä tulee todennäköisesti jatkumaan ja asiaa puntaroidaan. Tällä hetkellä pyörä on ilmeisesti varastossa, mutta äidillä olisi kova halu käyttää sitä, joten saattaa sen käydä sieltä hakemassa...

Joka ilta kun lamppu sammuu

Sininen uni. Laulu, jota äiti on laulanut jopa ärsytykseen asti ja jonka olen itsekin esittänyt pienenä alakoululaisena laulukilpailussa. Täytyy tosiaankin myöntää, että jossain kohtaa jopa vihasin sitä - kenties sanoma pienestä sinipukuisesta miehestä kulahti liian toistamisen jälkeen ja alkoi tuntua itsestään selvältä. Taisipa se oikeastaan menettää merkityksensäkin, ainakin näennäisesti. Nyt vanhempana olen kuitenkin ymmärtänyt, että juuri sen toistaminen on tehnyt siitä merkityksellisen: se sai olla osa kasvutarinaani, turvaa ja lohtua tuova rutiini, johon muisto toisensa jälkeen kiinnittyi.

Ehkäpä jokin osa sisälläni toivoo, että äiti vieläkin istahtaisi sängyn reunalle, silittäisi täkin peittämää selkää ja tapailisi turvallisesti ja varmasti sanoja, jotka osaan - ja osasin jo silloin - itsekin ulkoa. Voi olla, että ensi kerralla äidin kanssa kohdatessamme alan itse hyräillä tuttua sävelmää ja katson, muistuvatko sen sanat vielä äidin mieleen. Uskallan jopa toivoa, että niin käy. Ja mikäli ei, voin itse tapailla sanat loppuun, antaa osien jälleen vaihtua.

"Ja siellä on kultainen metsä,

ja metsässä kultainen puu.

Ja se unien sinilintu,

ja linnulla kultainen suu."

Milloin minusta tuli herkkä?

En tiedä, missä välissä minusta tuli herkkä ihminen. Tai olenhan minä jossain määrin ollut aina herkkä, sitä ei käy kieltäminen. Jossain kohtaa huomasin kuitenkin, että ensimmäinen reaktioni jokaiseen asiaan, johon liittyi pientäkin negatiivisuutta, oli itku. Itku, jota oli mahdotonta pidätellä ja joka sai minut suoraan sanottuna tuntemaan itseni säälittäväksi. Kunpa olisikin ollut nappi, jolla olisin voinut toteuttaa muiden "ei aina voi ruveta itkemään" toteamukset. Ne, jotka vähitellen tuntuivat kaikista kivuliaimmilta. Sillä kyllä, minä todella yritin olla itkemättä.

En ole aina itkenyt edes surullisille elokuville. Tähtiin kirjoitettu virhe saattoi olla ensimmäinen elokuva, joka avasi kyynelkanavani toden teolla. Vielä pahemmin se sai minut murtumaan, kun tuijotin elokuvaa yksin sohvalla. Itkin hysteerisesti läpi elokuvan - pienimmästäkin syystä - ja lopputekstien kohdalla olin niin voipunut, etten jaksanut hetkeen nousta ylös. Koira oli välillä hypännyt nuolemaan kyynelien suolaamia kasvojani ja toinen puoli kasvoistani oli vähintäänkin punertava ja turpea, sillä olin painanut sitä milloin nahkaista sohvan pintaa, milloin karheaa tyynyä vasten. Enkä ollut edes vaivautunut pyyhkimään kyyneliä, joten ne olivat hiostuneet tai kuivuneet sijoilleen.

Jos elokuvalle itkeminen tuntui oudolta, tuntui vielä oudommalta itkeä kirjalle. Kirjat, niin kuin elokuvatkin, ovat toki aina herättäneet minussa monenlaisia tunteita, mutta hysteerinen itkeminen on melko uusi ilmiö. Tällä viikolla löysin itseni kuitenkin makaamasta sängyltäni - lähimmät sukulaiset 150 km ja kaikki tärkeimmät ihmiset 250 km päässä luotani - hukkumassa ehtymättömään kyynelmereen. Syynä oli kirjastosta lainaamani Unohdettujen tarinoiden kirja (Stefan Merill Block), joka kertoo fiktiivisesti suvusta, jota vainoaa varhain alkavan Alzheimerin taudin synkkä kirous. Fiktiivisyydestään huolimatta kirja tulee välillä niin lähelle, että voisin melkein luulla kirjailijan varastaneen minun ajatukseni ja tunteeni.

Kun ihmiselle sanotaan tarpeeksi monta kertaa, että kaikkeen ei voi reagoida itkemällä, alkaa siihen helposti uskoa. Tuntuu, että itsessä täytyy olla jotain vikaa. Jossain kohtaa kuitenkin ymmärsin, että olin yksinkertaisesti padonnut asioita sisälleni niin kauan, että patojeni saadessa ensimmäiset murtumansa, alkoivat ne edetä vääjäämättömästi kohti lopullista tuhoaan. Silloin ymmärsin, että ainoa vaihoehtoni oli antaa itselleni lupa suruun ja kyyneliin ja olla välittämättä muiden mielipiteistä.

Lopulta itkusta tuli voimavara. Ehdyttävää ja voimaannuttavaa terapiaa, joka antoi mahdollisuuden purkaa sisintäni ja vuodattaa pahaa oloani pois. Sen jälkeen olen itkenyt vapaasti niin elokuville, kirjoille kuin lauluillekin. Välillä jopa ilman syytä.

Muistatko Frank?

Jokin aika sitten facebook johdatti minut television ääreen, istutti noin tunnin ajaksi tuijottamaan ruutua tyynyä rintaa vasten puristaen. Seuraavan tunnin sainkin sitten koota ajatuksiani poikkeuksellisen dokumentin jäljiltä. En tiedä, olisiko dokumentti liimannut minua sohvalle, jos aihe ei koskettaisi niin läheisesti oman äitini kautta. En ehkä olisi osannut ajatella sen olevan niin koskettava ja toisaalta jopa karu, todellinen kuvaus muistisairaudesta. En olisi ymmärtänyt sen merkitystä. Jälkeenpäin voin kuitenkin todeta, että oli oikea päätös katsoa dokumentti.

Muistatko Frank? kertoo tanskalaisesta Frank Örumista, joka siarastui dementiaan alle 50-vuotiaana. Dokumentti pureutuu miehen ja hänen perheensä elämään kolmen vuoden ajan ja paljastaa, miten nopeasti tauti voikaan edetä. 

Kuunnellessani Frankin lasten kommentteja, jokin riipaisi sydäntäni. He ajattelivat, että heillä ei enää ollut isää. Heillä oli sen sijaan joku, josta he halusivat huolehtia ja joka oli heille tärkeä. Mietin itseäni ja tilannetta, jossa perheemme tällä hetkellä on. Niin pahalta kuin tuntuukin ajatella, että menettää toisen vanhemmistaan, vaikka hän fyysisesti onkin vielä läsnä, tuntuu lohduttavalta ajatella, että välittämisen ei tarvitse päättyä siihen hetkeen. Se voi jatkua uutena suhteena. Ehkä silloin siihen on jopa helpompi suhtautua. Kuka tietää?

Toinen kyyneleet silmiin kirvoittava hetki dokumentin parissa oli se kovin kovin lyhyt hetki, jolloin Frank ei ensimmäistä kertaa tunnista omia lapsiaan. Hetki, jolloin omien lasten nimet eivät enää sano hänelle mitään. Se hetki on jokaisen lapsen pahin pelko. Kun oma äiti tai isä unohtaa. Sen hetken ajatteleminen saa palan nousemaan kurkkuun. Enkä ole edes kokenut sitä.

Taiteen taantuma

Muistan ajan, jolloin äiti piirteli aaltokuviota milloin minkäkin paperin reunaan keskittyäkseen. Kuvion tekeminen oli iskostunut niin vahvasti äidin tajuntaan, ettei siihen enää tarvinnut edes kiinnittää huomiota - se nyt vain tapahtui, käsi liikkui ja kynä piirsi jäljen paperiin. Äiti saattoi puhua puhelimessa tai suunnitella jotakin, mutta kuvio ei horjunut. Olen itse kokeillut kyseisen aaltokuvioinnin toteuttamista, mutta en koskaan onnistunut saamaan siitä yhtä tasaisen kaunista kuin äiti. Herra Alzheimerin myötä aaltokuviot eivät enää löydä tietään äidin paperilappusille. Eikä juuri mikään muukaan.

Äiti on mielestäni aina ollut hyvä piirtämään. Olen katsonut äidin nuorempana tekemiä töitä ja ihaillut niiden tarkkuutta. Erityisesti äidin koristemaalausharjoitukset ovat saaneet sydämeni tykyttämään ja katseeni takertumaan ruusujen ja muiden kukkien ääriviivoihin - värien taitavaa käyttöä unohtamatta!  Ikkunoihimme äiti on maalannut vapaalla kädellä omenakuvioita, joiden sulavia linjoja olen todellakin katsonut kadehtien ja joista olen itsekin ammentanut oppia. 

Vaikka äidin paperit ovat pitkän aikaa pysyneet tyhjillään, en osannut aavistaa, miten paha tilanne todella on. Ostettuamme äidille uudet puuvärit ja aikuisten värityskirjan karu totuus iski jälleen vasten kasvoja: taiteen osaaja oli taantunut vasta-alkajan tasolle. 

Yllä on karua jälkeä siitä, miten herra Alzheimer voi yksinoikeudella päättää viedä isännältään jopa syvälle sisimpään juurtuneen taidon. 

Sateenkaari on ensimmäinen äidin värityskirjastaan värittämä kuva. Oli heti selvää, ettei äiti pystynyt värittämään sateenkaaren raitoja sellaisiksi, jollaisiksi ne oli tarkoitettu. Jopa aivan uloimpien ääriviivojen sisällä pysyminen tuotti haastetta, mutta äiti jaksoi yllätyksekseni jatkaa sinnikkäästi alusta loppuun. Kuvan saatua värinsä äiti esitteli sitä lapsenomaisella ylpeydellä leveä  hymy kasvoillaan. Kehuin äitiä vuolaasti ja äidin näyttäessä osaa kuvasta epäonnistumistaan selitellen, totesin vain, että ei se haittaa. Pääasia, että värittää. Yrittää.

Valitettavasti äiti ei aina jaksa yrittää. Se, että ei enää pysty pysyttelemään omalla tasollaan, on varmasti raastavaa. Se väsyttää ja turhauttaa. Toivon kuitenkin, että saan vielä kannustettua äitiä tarttumaan puukyniinsä ja löytämään värittämisestä uudestaan tuon ensimmäisen kuvan valmistumisen tuottaman ylpeyden ja onnen - tunteen siitä, että tein sen, vaikka se olikin vaikeaa. 

Liian usein on kuitenkin helpompaa luovuttaa, jättää yrittämättä.

Ikäihmisten sairaus(ko)

Ennen herra Alzheimerin ilmestymistä äitimme asuntoon raskaan matkalaukkunsa kanssa, kuvani kyseisestä herrasta oli hyvin erilainen. Olin virheellisesti kuvitellut  herran majailevan lähinnä ikäihmisten seurassa, vaikuttavan heikentävästi heidän muistiinsa ja tuovan täten mukanaan kummallisia sattumuksia, jotka saattoi yksinkertaisesti ohittaa hymyillen - eiköhän ikä tulisi tekemään temppunsa meistä jokaiselle. Toki ymmärsin, että muistin raunioituessa pahemmin riski eksymisiin ja vahinkoihin esimerkiksi keittiössä kasvaa merkittävästi. Hävettää melkein myöntää, miten ymmärtämätön olinkaan Alzheimerin luonteesta ja sen vaikutuksista esimerkiksi toimintakykyyn.

Äitini luona majaileva herra sai nimen äidin ollessa vain 48-vuotias. Jälkeenpäin on kuitenkin helpompi todeta, että herra on luultavasti kuitenkin majaillut nurkissamme jo useamman vuoden. Se hiippaili mukana arjessamme, sai äidin unohtamaan joitakin asioita, mutta onnistui pysymään hiljaa. Siihen asti, että herätti ensin äitini ystävien epäilyn ja onnistui lopulta läväyttämään sen kuuluisan oven otsaani. Sen jälkeen kyseisen herran olemassaolo on tiedostettu, eikä se ole enää onnistunut piilottautumaan inhimillisen erehdyksen tai väsymyksen taakse.

Viimeisen vuoden aikana olen tutustunut herra Alzheimeriin aikaisempaa paremmin. Olen oppinut tuntemaan sen mukanaan tuomia oikkuja, mutta samalla ymmärtänyt myös sen, ettei se kohtele jokaista isäntäänsä samalla tavalla. On olemassa erilaisia oireita muistikatkoksista lukemisen ja kirjoittamisen ongelmiin ja jopa persoonallisuuden muutoksiin, mutta kukaan ei voi sanoa, missä järjestyksessä tai mitkä niistä lopulta ylipäänsä ilmaantuvat. Sen näyttää vain aika. Ehkäpä juuri siksi suurimmat pelkoni liittyvät nimenomaan aikaan.

Olen huomannut, että tietämättömyys herra Alzheimerin vaikutusten laajuudesta ei rajoitu vain itseeni. On jo itsessään hämmentävää, että kouluikäisten (ja pahimmillaan alle kouluikäisten) lasten vanhempi saattaa yhtäkkiä ruveta unohtelemaan asioita suuremmassa mittakaavassa. Monelle voi kuitenkin tulla yllätyksenä, että sairauden myötä myös kyky selviytyä arkipäiväisistä asioista vaikeutuu hyvin dramaattisesti. Ihminen, joka on hoitanut lapsia työkseen ja kouluttautunut myös koristemaalauksen suhteen, kadottaa yhtäkkiä taitonsa tehdä ruokaa tai pitää värityksen kuvan ääriviivojen sisäpuolella. Pahinta on nähdä, miten aikuinen ihminen ei yhtäkkiä selviä edes oman nimensä kirjoittamisesta tai ruokalistan lukemisesta. Kaupassa oikean vaakanumeron löytäminen vaatii paitsi ylimääräistä aikaa, myös valtavaa ponnistelua ensinnäkin siksi, että pystyisi muistamaan oikean numeron ja toisekseen, että saisi vielä löydettyä sen kaikkien muiden lukujen joukosta.

Jos saisin valita, en olisi halunnut päästää herra Alzheimeria lähellekään asuntoamme. Nyt kun se on päättänyt omahyväisesti asettua aloilleen, meidän tehtäväksemme on jäänyt sen hillitseminen äitiä virikkeistämällä (ja lääkkeistämällä) ja sen olemassaoloon sopeutuminen. Sillä kuten, joku viisas on sanonut:

"Things may never go back to normal.

You may need to create a new normal.

And that's okay. "

Elämää herra Alzheimerin kanssa

Elämä ei aina heitä eteen sitä, mitä siltä odottaa. Usein se lahjoittaa mukavia valonpilkahduksia keskelle arkea, mutta joskus se lyö avokämmenellä vasten kasvoja. Silloin vahvinkin tasapaino huojahtaa lyönnin voimasta taaksepäin ja pahimmillaan koko sen hetkinen totuus murenee. Eikä aina ole helppoa tai edes mahdollista koota vanhoista palasista kokonaisuutta, jonka voisi niellä ehjänä ja jatkaa entiseen tapaan eteenpäin.

19-vuotisen elämäni suurin käännekohta alkoi  kuvaamani kaltaisella yllätysiskulla silmieni väliin, aivan nenänvarren tyviosaan. Ajankohdallisesti siitä on nyt hieman reilu vuosi, kun tuntematon vieras työnsi ulko-oven liian kovaa auki ja sai ovenkahvan osumaan otsikkooni. Kipua ei helpottanut, että vieras saapui jäädäkseen. Se ei pyytänyt anteeksi tuottamaansa kipua, tyhjensi vain röyhkeästi matkalaukkunsa sisällön  suurempia harkitsematta tai varoittamatta äidin vaatekaappiin. Nyt se on läsnä aina ja kaikessa.

Kuka tämä vieras sitten on? Se on herra Alzheimer. Joku, joka haluaa pala palalta viedä äitini, mutta jonka pyrimme viimeiseen asti pitämään kurissa ja nuhteessa. Tämä blogi on tapani purkaa tuntojani ja hyväksyä, ettei oma kasvutarinani kohti aikuisuutta ollut tavanomaisin, mutta että siinä silti on ollut ja tulee vielä olemaan paljon hyvää.