Äidin diagnoosista ei ole kulunut kovinkaan kauaa aikaa, parisen vuotta. En osaa tehdä tarkkaa vertailua nykyisen ja diagnoosia edeltävän ajan välillä tai muista, milloin mikäkin muutos äidissä on tapahtunut. Olen kuitenkin huomannut varsin selvästi, miten paljon asiat ovat kokonaisuudessaan edenneet ja miten muistisairaus on vallannut yhä suurempaa osaa itselleen, tehnyt itseään yhä näkyvämmäksi.
Muistan ajan, jolloin me lapset kinusimme kauppareissuilla milloin mitäkin karkeista ja muista herkuista leluihin ja urheiluvälineisiin. Talsimme vanhempien perässä ja seurasimme, mitä tällä kertaa ostetaan ja lisäilimme joukkoon omia toiveitamme. Nyt osat ovat vaihtuneet. Silloin kun käymme kaupassa, äiti on se, joka kysyy lapsenomaisen virneen kera, olisiko mahdollista saada karkkia. Kunnon ruuan sijaan äidin ajatukset harhautuvat ostostoiveita kysyessä ensimmäisenä sokerisiin (ja toisinaan suolaisiin) herkkuihin.
Muistan ajan, jolloin me lapset kinusimme kauppareissuilla milloin mitäkin karkeista ja muista herkuista leluihin ja urheiluvälineisiin. Talsimme vanhempien perässä ja seurasimme, mitä tällä kertaa ostetaan ja lisäilimme joukkoon omia toiveitamme. Nyt osat ovat vaihtuneet. Silloin kun käymme kaupassa, äiti on se, joka kysyy lapsenomaisen virneen kera, olisiko mahdollista saada karkkia. Kunnon ruuan sijaan äidin ajatukset harhautuvat ostostoiveita kysyessä ensimmäisenä sokerisiin (ja toisinaan suolaisiin) herkkuihin.
Viikko takaperin kävimme Jyväskylässä ostoksilla. Huomasin useampaankin otteeseeni miettiväni, että olin kuin äiti väsyneen pikkulapsen kanssa. Äidin keskittyminen oli tiessään ja hän pysähtyi vähän väliä ja rupesi etsimään minua, vaikka olin vain muutaman metrin päässä - useimmiten suoraan äidin edessä. Maanittelin äitiä seuraamaan itseäni, mutta lopulta totesin parhaaksi vetää äitiä kädestä pitäen perässäni. Löysin etsimäni topit, joita ei tarvinnut sovittaa ja jakun, jonka sain sovitettua hyllyjen välissä - en olisi voinut kuvitellakaan lähteväni pukukopeille sovittelemaan esimerkiksi kaipaamiani farkkuja.
Äiti ei ole koskaan vaikuttanut järin kiinnostuneelta pukeutumisensa suhteen, mutta nykyisellään hän on mieltynyt kirkkaisiin vaatteisiin. Vaateparsia puetaan päälle lähinnä sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Kovin usein äidin vaatevalinnat ovat väritykseltään melkoinen sateenkaari, mikä vaati jossain vaiheessa totuttelua ja myönnän, hätkähdän vieläkin toisinaan tapahtunutta muutosta. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni, että on tärkeää, että äiti saa pukea päälleen ne vaatteet, joista pitää ja ylipäänsä tehdä päätöksiä, niin kauan kuin siihen kykenee.
Kun katson äidin vihreitä, hulmuavia capreja, punakukkaista paitaa ja limen vihreää lippistä, mieleeni tulevat vaistomaisesti mm. alakouluaikaiset liikuntavaatteeni - keltaiset legginssit ja limenvihreä paita, melkoinen pääasiäisasu. Kaupoissa aikuiset ihmiset katsovat äitiä päästä varpaisiin. Mutta mitä väliä on muiden ajatuksilla, äiti on silminnähden tyytyväinen päällä mukavilta ja kuumalla vilpoisilta tuntuviin vaatteisiinsa. Ja vaikka minä kiinnitän huomiota tyylikkäästi pukeutuvien aikuisten ihmisten katseisiin, olen melko lailla varma, ettei äiti edes huomaa niitä. Täytyypä melkein sanoa, että tässä asiassa monella on opeteltavaa: pitäisi oppia olemaan sinut itsensä kanssa eikä tekemään jatkuvaa vertailua muihin.
Vietimme Jyväskylässä ainoastaan yhden yön. Nukuimme maksimissaan 7h ja sinä aikana nousin kolmesti ylös saattaakseni äidin vessaan. Matkaa oli vain muutama hassu metri olohuoneesta, mutta vieraassa paikassa sinne suuntaaminen yksin oli liikaa. Aamulla havahduin kertaalleen siihen, että omia juttujani hääriessäni kylpyhuoneesta kuului kummallista kolinaa: äiti pyöri suihkunurkassani, kuin yrittäisi päästä sen kautta ulos kylppäristä.
Kaikesta huolimatta olen kerta kaikkiaan onnellinen siitä, että sain viettää äidin kanssa yhteistä aikaa ja näyttää äidille nyt toista kertaa omaa kotiani, levittää yhteisen pedin vuodesohvalleni ja nauraa ja syödä mahat kipeiksi. Eivätkö yhteinen aika ja naurun hetket ole kuitenkin yksittäisen huonosti nukutun yön ja haasteellisemman ostosreissun arvoisia?
Kun katson äidin vihreitä, hulmuavia capreja, punakukkaista paitaa ja limen vihreää lippistä, mieleeni tulevat vaistomaisesti mm. alakouluaikaiset liikuntavaatteeni - keltaiset legginssit ja limenvihreä paita, melkoinen pääasiäisasu. Kaupoissa aikuiset ihmiset katsovat äitiä päästä varpaisiin. Mutta mitä väliä on muiden ajatuksilla, äiti on silminnähden tyytyväinen päällä mukavilta ja kuumalla vilpoisilta tuntuviin vaatteisiinsa. Ja vaikka minä kiinnitän huomiota tyylikkäästi pukeutuvien aikuisten ihmisten katseisiin, olen melko lailla varma, ettei äiti edes huomaa niitä. Täytyypä melkein sanoa, että tässä asiassa monella on opeteltavaa: pitäisi oppia olemaan sinut itsensä kanssa eikä tekemään jatkuvaa vertailua muihin.
Vietimme Jyväskylässä ainoastaan yhden yön. Nukuimme maksimissaan 7h ja sinä aikana nousin kolmesti ylös saattaakseni äidin vessaan. Matkaa oli vain muutama hassu metri olohuoneesta, mutta vieraassa paikassa sinne suuntaaminen yksin oli liikaa. Aamulla havahduin kertaalleen siihen, että omia juttujani hääriessäni kylpyhuoneesta kuului kummallista kolinaa: äiti pyöri suihkunurkassani, kuin yrittäisi päästä sen kautta ulos kylppäristä.
Kaikesta huolimatta olen kerta kaikkiaan onnellinen siitä, että sain viettää äidin kanssa yhteistä aikaa ja näyttää äidille nyt toista kertaa omaa kotiani, levittää yhteisen pedin vuodesohvalleni ja nauraa ja syödä mahat kipeiksi. Eivätkö yhteinen aika ja naurun hetket ole kuitenkin yksittäisen huonosti nukutun yön ja haasteellisemman ostosreissun arvoisia?
