Itkeminen ei ole heikkoutta

Itkun kanssa synnyit
itkein lähdet pois
kolmannenkin kerran
itkeä kai vois
rakkauden tähden
onnen kyyneleen
taikka vuoksi murheen
haaveen särkyneen 

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut herkkyydestäni ja siihen liittyen kertonut, että itselleni kyynelistä on tullut voimavara, puhdistavaa terapiaa. Koen kuitenkin, että itkeminen ja omien tunteiden näyttäminen kyynelten kautta nähdään toisinaan yhä heikkoutena eikä sitä osata arvostaa. Itkemisen ei pitäisi olla tabu, sen pitäisi olla täysin hyväksyttävää ja siihen pitäisi osata suhtautua oikein.

Olen kohdannut ihmisiä, jotka säikähtävät kyyneliäni. He pahoittelevat arkaan paikkaan osuneita kysymyksiään, jotka olen itkustani huolimatta kokenut tärkeiksi - ne ovat kertoneet, että jotakuta oikeasti kiinnostaa. Itkevä ei kaipaa voivottelijaa vaan lohduttajaa, kenties halaajan ja lopulta itkun huvettua kyynelten pyyhkijän. Riittää, että on läsnä ja antaa toisen kokea tunteensa säikähtämättä tai pelkäämättä, osaako toimia oikein.

Kyynelten sijaan pelkään itse enemmän kyynelten ehtymistä, tunteiden patoutumista, kieltämistä, salaamista. On parempi itkeä pahaa oloa tai nauraa vedet silmissä kuin olla tuntematta mitään tai olla niin lukossa, että ei pysty näyttämään sisällään vellovia tunteita. Haluan toki muistuttaa myös siitä, että itkuakaan ei voi pakottaa. Se tulee, jos on tullakseen.

Ihminen, joka ei itke, ei aina voi hyvin.

Ihminen, joka itkee, voi voida paremmin kuin se, joka ei itke.

Kumpikin tarvitsee kuitenkin toista ihmistä ja tukea.

Ennenaikaista perinnönjakoa

Äiti muutti hoitokotiin 12. toukokuuta eli reilu pari viikkoa sitten. Muutto tuli yllättäen ja sain ilmoituksen samana päivänä. Äidin edunvalvojana toimiva veli oli laittanut aamulla viestin ja pyysi viemään koiran hoitoon (onneksi oli paikka, jonne sen saattoi viedä!). Itse huomasin kyseisen viestin päästessäni aamuvuorosta kotiin noin puoli neljän maissa. Pahimman shokin hälvettyä totesin, että asioiden etenemisessä pahinta ei ole ollut äidin muutto eikä tapa, jolla se kohdalle osui - niin väärältä kuin se tuntuikin. Pahinta on ollut muutosta seuraava äidin asunnon tyhjentäminen.

Kun äiti muutti kerrostaloon puolisentoista vuotta sitten, tuntui omakotitalon tyhjentäminen ja myyntiin laitto liian isolta harppaukselta eteenpäin. Kovin lopulliselta ja voimia vievältä urakalta. Se ei kuitenkaan ollut mitään siihen verrattuna, miltä tuntuu tyhjentää asuntoa kuin kuolinpesää - miettien, kuka ottaa minkäkin Arabian kulhon ja onko jollakulla tarvetta mikrolle tai tietokoneelle. Ihania ja tarpeellisia tavaroita, joista en kuitenkaan osaa iloita.

Asuntoa tyhjentäessä kovin moni tavaroista tuntui lähtevän nimenomaan minun mukaani. Ainoana tyttärenä ja omilleni muuttaneena keittiön kipot ja kupit löysivät tiensä laatikoihin valmiina matkaamaan Jyväskylään. Järjellä yritin myös keskimmäiselle selittää, että kannattaisi ottaa varastoon odottamaan Arctican lautaset ja aterinsetti, minulta kun moiset löytyy ennestään. 

Äidin asunto ei ole koskaan tuntunut niin suurelta. Vaelsin ympäriinsä vailla tarkkaa suunnitelmaa tai määränpäätä ja kiinnitin huomioni kummallisiin esineisiin: ikkunalla nököttäviin pieniin posliinienkeleihin, kaappiin hyljättyihin miniatyyrinalleihin ja joulun jäljiltä keittiön hyllylle unohtuneeseen valkopartaiseen tonttuun. Jostain syystä koin pakottavaa tarvetta saada ne mukaani, vaikka muuten äidin tavaroiden omiminen itselle tuntui väärältä ja vaikealta. 

Tällä hetkellä odotan sitä aikaa, kun tämä on ohi. Kun olen saanut tavarat purettua Jyväskylän päässä ja jokin firma on käynyt tekemässä lopputyhjennyksen ja -siivouksen. Sitten voin yrittää unohtaa, miltä tuntuu tehdä perinnönjakoa, vaikka kukaan ei ole kuollut. 

Kun puhelimeen ei voi luottaa

Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana totutin itseni siihen, että yliopistolta kotiin tallustaessani valikoin kännykästäni äidin numeron ja soitin siihen. Useimmiten aloitin puhelun kertomalla, ettei minulla ollut oikeastaan mitään asiaa - kunhan pääsin koulusta ja ajattelin soittaa. Melko usein puhelut menivät siihen, että pulputin niitä näitä ja sain silloin tällöin lypsettyä jokusen vastauksen tai asian myös äidin suusta. Ensimmäinen kuukausi kotikonnuilla on kuitenkin nostanut esiin vahvoja merkkejä siitä, että moiset puhelut ovat saapuneet tiensä päähän.

Äiti muutti varsin yllättäen parisen viikkoa sitten paikalliseen palvelutaloon odottelemaan Tampereelta vapautuvaa hoitokotipaikkaa. Sen jälkeen äitiä on ollut hyvin vaikea tavoittaa puhelimella. Ongelma ei ole puhelimessa - akku on ladattu, äänet ovat päällä. Ongelma on siinä, että puhelin on toisessa huoneessa, sillä puhelimen omistaja ei enää pidä tarpeellisena kantaa sitä mukanaan. Kyse ei ole siitä, että odottaisin äidin kantavan puhelinta mukanaan 24/7, mutta lukemattomat soitetut, vastaamatta jääneet puhelut alkavat ahdistaa. En aina ehdi käymään, enkä jaksakaan, mutta haluaisin kertoa asiasta äidille, enkä vain jättää käymättä.

Suurin ahdistus liittyy kuitenkin aikaan, jolloin palaan takaisin Jyväskylään tai äiti muuttaa Tampereelle. Silloin on väistämätöntä, etten pääse näin usein vierailemaan äidin luona. Tähän asti voimaa ja uskoa tulevaan on tuonut muun muassa äidille soittaminen ja äidin äänen kuuleminen. Kurkkuani kiristää ajatuskin siitä, että puhelimeen ei enää voi luottaa - että siihen ei enää vastata, vaikka soittaisin kuinka monta kertaa. 

Tuut. Tuut. Tuut. 

Mutta kukaan ei vastaa.