Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana totutin itseni siihen, että yliopistolta kotiin tallustaessani valikoin kännykästäni äidin numeron ja soitin siihen. Useimmiten aloitin puhelun kertomalla, ettei minulla ollut oikeastaan mitään asiaa - kunhan pääsin koulusta ja ajattelin soittaa. Melko usein puhelut menivät siihen, että pulputin niitä näitä ja sain silloin tällöin lypsettyä jokusen vastauksen tai asian myös äidin suusta. Ensimmäinen kuukausi kotikonnuilla on kuitenkin nostanut esiin vahvoja merkkejä siitä, että moiset puhelut ovat saapuneet tiensä päähän.
Äiti muutti varsin yllättäen parisen viikkoa sitten paikalliseen palvelutaloon odottelemaan Tampereelta vapautuvaa hoitokotipaikkaa. Sen jälkeen äitiä on ollut hyvin vaikea tavoittaa puhelimella. Ongelma ei ole puhelimessa - akku on ladattu, äänet ovat päällä. Ongelma on siinä, että puhelin on toisessa huoneessa, sillä puhelimen omistaja ei enää pidä tarpeellisena kantaa sitä mukanaan. Kyse ei ole siitä, että odottaisin äidin kantavan puhelinta mukanaan 24/7, mutta lukemattomat soitetut, vastaamatta jääneet puhelut alkavat ahdistaa. En aina ehdi käymään, enkä jaksakaan, mutta haluaisin kertoa asiasta äidille, enkä vain jättää käymättä.
Suurin ahdistus liittyy kuitenkin aikaan, jolloin palaan takaisin Jyväskylään tai äiti muuttaa Tampereelle. Silloin on väistämätöntä, etten pääse näin usein vierailemaan äidin luona. Tähän asti voimaa ja uskoa tulevaan on tuonut muun muassa äidille soittaminen ja äidin äänen kuuleminen. Kurkkuani kiristää ajatuskin siitä, että puhelimeen ei enää voi luottaa - että siihen ei enää vastata, vaikka soittaisin kuinka monta kertaa.
Tuut. Tuut. Tuut.
Mutta kukaan ei vastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti