Kaunis pieni ihminen

Poikkesin tänään kahden luennon välissä, ennen rakennuksesta toiseen siirtymistä, yliopiston vessaan ja katsoin odotellessani lavuaarien yläpuolella heijastuvaa kuvajaistani. Näin luonnonkiharat suortuvat kehystämässä kasvoja, maastonvihreän maihinnousutakin ja osittain hupun alle piiloutuneen tummansinisen pöllöhuivin, jonka ostin lukion ensimmäisellä tehdyllä Berliinin reissulla. Näin selässäni kiikkuvan oranssihtavan kånkenin, jonka hankin ennen lukuvuoden ja ylipistourani alkua (monen vuoden haaveilun päätteeksi). Sen sijaan, että olisin näiden lisäksi nähnyt liian suuren nenän, liian turpeat posket tai väsyneet silmät, kohtasin kuitenkin jotain, mitä en ole hetkeen kohdannut yhtä selvästi - onnellisen, kauniin ihmisen. 

Kirjoitin aikaisemmin, että olen omilleni muuton jälkeen oppinut taas hengittämään ja nauttimaan elämästä. Tuolloin puhuin sisäisestä tunteesta, ajatuksesta onnellisuudesta. Tänään tuo tunne katsoi minua suoraan peilistä, valehtelematta ja aidosti. Samalla huomasin myös ajattelevani, että säihkyvien silmien ja hymyyn kaartuvien huulien kautta hehkuva onnellisuus ei voi tehdä kenestäkään rumaa. Se pukee jokaista iästä, sukupuolesta ja ruumiinrakenteesta piittaamatta. Vaan miksi niin kovin usein takerrumme ulkonäkömme pienen pieniin yksityiskohtiin ja annamme niiden vääntää suupielemme alaspäin?

Voin kertoa, että olen itse taistellut asian kanssa. Olen tuijotellut peilistä vatsamakkaroita, inhonnut väärään suuntaan taipuvia hiuksiani ja miettinyt, miksi nenäni täytyy olla niin kummallinen. Mitä tulee kasvojeni sivuprofiiliin, on se tuottanut melkoisen kasan harmaita hiuksia. Vähitellen, päivä kerrallaan, olen kuitenkin oppinut pitämään ulkonäöstäni. Ensin temppuilevista luonnonkiharoista ja vähitellen huulista, korvista, tietystä kasvojen kulmasta... En väitä, että joka päivä tuijottelisin kuvajaistani onnesta soikeana, mutta jokaisena päivänä kuvajaisesta löytyy jotain hyvää: sen sijaan, että etsisin asioita, joista en itsessäni pidä, pyrin löytämään aina jotain, mistä pidän. Ja tänään... tänään sain kokea kaiken loksahtaneen paikalleen.

En halua niinkään kannustaa teitä tuijottelemaan itseänne peilistä, mutta toivon, että näkisitte itsenne arvokkaina ja oppisitte pitämään itsestänne, oikeastaan rakastamaan itseänne. Enkä tarkoita omahyväistä itserakkautta, vaan tervettä arvostusta ja välinpitämistä itseä kohtaan. Älkääkä unohtako: sisimmästä se kaikki lähtee.

Pidä huolta itsestäsi

Kirjoittaminen on aina ollut minulle terapiaa, keino selviytyä päivästä toiseen ja purkaa liikaa taakkaa. Tarkemmin sanottuna, purkaa sitä, mitä en osaa pukea puheeksi. Löysin kirjoittamisen merkityksen jo varhain, aivan alakoulun ensimmäisillä luokilla. Vuosien seurattua toisiaan kirjoittamisesta on tullut yhä tärkeämpi osa elämääni. Jossain kohtaa siitä tuli kuitenkin ylivoimaista. Sanat eivät enää löytäneet tietään edes paperille.

Kesän 2014 aikana hukkasin itseni täysin. Muistan lukeneeni vihreällä ruohokentällä auringonpaisteessa uskonnon kirjoituksiin ja täyttäneeni huoneeni seinät valtavalla määrällä pienille lapuille sullottua tietoa. Muistan inssin. Muistan itkeneeni ystäväni koiran äkillistä kuolemaa vain vuorokautta ennen kauan odotettua ja suunniteltua reissua koiriemme kanssa Paljakkaan. Ja muistan uudet ihanat ystäväni. Mutta muita muistoja tuolta kesältä ei ole. Ei sellaisia, jotka liittyisivät äitiin tai kotiin. Se kaikki oli niin sekavaa ja tuskallista muistettavaksi, että kätkin sen kaiken jopa itseltäni.

Minua on pyydetty vertaamaan tilannetta, jossa olemme juuri sillä hetkellä mm. kyseiseen kesään. Kysymystä on aina seurannut pitkä hiljaisuus, epätoivoinen yritys muistaa jotain ja sen jälkeen toteamus, että en yksinkertaisesti pysty vertailuun. Olin niin hukassa, niin väsynyt, että halusin säilyttää vain hyvät muistot ja unohtaa kaiken muun. Ja silti juuri sekavuus ja muistamattomuus tuntuu tuovan kaikkein pahimman olon, sillä ne paljastavat, että tuo kesä oli rankin elämäni kesistä.

Alla on runo, jonka kirjoitin suurin piirtein vuosi sitten. Se on niitä viimeisiä tekstejä ennen kuin tuntui, että kadotin kirjoittamisen taidon. Kirjoittaessani kyseistä runoa en juurikaan miettinyt sanavalintojani tai ajatuksiani. Annoin tekstin soljua sisältäni sormien ja näppäimistön kautta tietokoneen ruudulle ja tallensin valmiin tuotoksen ymmärtämättä sen arvoa. Myöhemmin olen lukenut sitä ja todennut, että se tiivistää niin paljon reilun vuoden takaisesta ajasta. Ajasta, jolloin vielä asuimme äidin kanssa ja yritin pitää kotia pystyssä ja perhettä koossa. Ajasta, jolloin annoin muiden hyvinvoinnin mennä omani edelle niin pahasti, että unohdin huolehtia itsestäni. Ja vaikka väsyin, en silti avannut suutani vaan sinnittelin eteenpäin omillani niin pitkään kuin se suinkin oli mahdollista. Ja voin kertoa, että monta kuukautta on aivan liian pitkä aika.

Loppuen lopuksi avasin suuni kuin pakon edessä. Sain keskeneräisiin koulutöihin lisää aikaa, sinnittelin sanat paperille sisulla ja palautin työni. Jätin pari kurssia kesken (yhdenkin, joka olisi vaatinut ainoastaan portfolion palauttamisen, kaiken muun olin tehnyt) ja annoin itselleni viimein luvan avoimiin tunteisiin. Aloin viimein huolehtia itsestäni ja annoin muille mahdollisuuden auttaa. Otin tavoitteekseni opetella elämään äidinkielen opettajani kehotuksen mukaisesti "olemalla itselleni armollinen". 

Olkaa tekin itsellenne armollisia ja pitäkää itsestänne huolta. ♥

Takaisin tyttäreksi

Aloitin luokanopettajakoulutuksessa Jyväskylän yliopistossa tämän kuun ensimmäinen päivä. Hieman vajaa kolme viikkoa sitten. Voi sitä jännityksen määrää, kun koulun alku lähestyi eikä tuntenut paikkakunnalta ketään. Jo reitti kotoa koululle ja takaisin oli melkoinen mysteeri suoriin peltoteihin tottuneelle maalaistytölle. Päivää ennen kaikki kuitenkin selvisi: etukäteispiknikillä oli tyttö, johon minun oli pakko ottaa yhteyttä vielä illalla Facebookin kautta. Kenties alkuun innostuksen lähteenä oli tytön mainitsema välivuoden työ dementiakodissa, mutta varsin pian huomasin, että ensimmäisestä päivästä lähtien minulla oli joku, jonka kanssa jakaa kaikki. Joku jolle tuosta noin kerroin äidin sairaudesta. Joku, joka oikeasti näytti ymmärtävän ja jonka kanssa juttua riittää. Joku, jonka kanssa viestit lentävät pitkin päivää ja jota todella kaipasin hiljaisena viikonloppuna, jonka vietin asunnollani muiden suunnatessa kotikonnuille.

Kolme viikkoa on kulunut valehtelematta kuin siivillä. Ensimmäinen viikko kului lähinnä infoillen ja tutustuen kaikkeen mahdolliseen. Oli jos jonkinmoista illanistujaista ja tapahtumaa avajaismessuista saunailtoihin ja fuksileiriin. Kotiryhmäjakojen selvittyä opiskelukin on päässyt jo mukavasti käyntiin ja totuttelua vaativasta opetustavasta huolimatta eteenpäin mennään intoa puhkuen! Kyllä tuntuu todellakin siltä, että oikea paikka on löytynyt.

Mitä tulee omilleen muuttoon, olen huomannut etäisyyden tehneen lähinnä hyvää. Tytöstä, jonka oli välillä kotona vaikea hengittää ja joka itki itsensä iltaisin uneen pelkän ahdistuksen ja pelon tähden, on kuoriutunut katseensa eteenpäin kääntänyt nuori nainen, joka uskaltaa avautua taustastaan ja joka peloistaan huolimatta pystyy jälleen hengittämään vapaasti. Joka saa jälleen olla tytär. Miten kauan siitä onkaan, kun viimeksi tunsin olevani pelkästään siinä roolissa? En edes osaa sanoa.

Kiitos uuden koulun ja paikkakunnan sekä niiden mukanaan tuoneen välimatkan, kiitos uuden ihanan ystäväni (entisiä millään tavalla väheksymättä, ilman heitä en olisi edes tässä ♥) ja kiitos kaikkien niiden, jotka tällä hetkellä pitävät äidistä huolta, olen nyt se, mitä olen.

Ajetaan, ajetaan, varo-varo-vasti

Äiti soitti eilen. Tuntui jopa siltä, että ajatukset onnistuivat raivaamaan tiensä ulos suusta ilman, että puolet sanoista harhailivat tai eksyivät kokonaan. Tällä kertaa tunsin kuitenkin itseni kädettömäksi aivan toisesta syystä: äiti oli murheellinen, itki, kaipasi lohduttajaa ja minä istuin reilun kahden ja puolen sadan kilometrin päässä. Voi miten paljon olisinkaan halunnut kietoa käteni äidin ympärille ja rutistaa oikein kunnolla. Antaa oman olemukseni rauhoittaa ja tuoda turvaa, itkeä yhdessä eikä yksin.

Äiti hankki uuden polkupyörän vain vähän aikaa sitten. Nyt pyörän kanssa liikkumisessa on tullut ongelmia - äidin ystävä on mm. nähnyt äidin polkevan pyörällä keskellä tietä (minkä voin valitettavasti uskoa, sillä olen joutunut huomauttelemaan asiasta myös yhdessä polkiessamme) ja äiti myönsi puhelimessa itsekin, että joitain läheltä piti -tilanteita on todellakin sattunut. Hän kuitenkin ehdotti ratkaisuksi vauhdin hidastamista. Samaauan aikaan puhui kuitenkin jo harkinneensa pyörän antamista veljelleni. Totesin itse, että ei kannata vielä, koska a) pyörä luultavasti olisi hyvin pian entinen, mikäli sitä kohdeltaisiin samalla tavoin kuin omaa pyörääni, joka nyt on likipitäen käyttökelvoton b) pyöräily jonkun muun kanssa onnistuu luultavasti vielä.

Monelle vanhemmalle ihmiselle autosta luopuminen on varmasti kova pala. Äidin kohdalla se tapahtui jotenkin luontevasti: olin itse juuri saamassa ajokortin, otin auton käyttööni yhteisellä päätöksellä ja myöhemmin se myös siirrettiin nimiini, koska on fakta, että äiti ei enää tule saamaan lupaa auton ajamiseen - eikä äiti oikeastaan haluakaan, koska ilmeisesti se rupesi jossain kohtaa pelottamaan myös häntä itseään. Mitä tulee pyörään, äiti todellakin oli murheellinen asiasta.

Kun toinen ihminen itkee tai on muuten selvästi murheellinen, se tuntuu pahalta. Välillä tuntuu, ettei ole sanoja auttaa. Sitä vain seisoo lamaantuneena ja kaikki sanat tuntuvat niin tyhmiltä, että tuntuu paremmalta pitää suunsa kiinni. Miten paljon noina hetkinä miettiikään, miten voisi todella osoittaa, että välittää. Mitä itse haluaisi vastaavassa tilanteessa? Olen oppinut tuntemaan itseäni sen verran, että tiedän vastauksen helposti omalta kohdaltani: kuuntelijan ja jonkun, joka halaa tai pyyhkii kyyneleet. Paljon enempää kukaan ei voikaan toiselle antaa. Ehkä meidän on siksi niin vaikeaa antaa aikaa ja vain kuunnella, olla läsnä, eikä heti kiirehtiä kertomaan omista asioistamme. 

Voin rehellisesti sanoa, että se hetki, kun oman äidin ääni murenee ja silmät alkavat punertaa ja vetistää, huulet nykiä yhä voimakkaammin, on kaikista pahin. Siihen ei koskaan osaa valmistautua tarpeeksi. Noina hetkinä tekee niin kovin tiukkaa pitää itsensä ja omat tunteensa kurissa. Lopulta ei edes tiedä, olisiko itkeminen mukana sittenkin parasta vai se, että pystyy edes jotenkin sanomaan jotain toista rauhoittavaa. Jos olisin fyysisesti lähellä, voisin tehdä näistä kumpaakin, itkeä hetken ja rauhoittaa sen jälkeen, mutta matkan takaa se on vaikeampaa. Se ei ehkä kirjoitettuna kuulosta yhtään vaikeammalta, mutta se on sitä jollakin selittämättömällä tavalla. 

Meillä keskustelu pyörän käytöstä tulee todennäköisesti jatkumaan ja asiaa puntaroidaan. Tällä hetkellä pyörä on ilmeisesti varastossa, mutta äidillä olisi kova halu käyttää sitä, joten saattaa sen käydä sieltä hakemassa...

Joka ilta kun lamppu sammuu

Sininen uni. Laulu, jota äiti on laulanut jopa ärsytykseen asti ja jonka olen itsekin esittänyt pienenä alakoululaisena laulukilpailussa. Täytyy tosiaankin myöntää, että jossain kohtaa jopa vihasin sitä - kenties sanoma pienestä sinipukuisesta miehestä kulahti liian toistamisen jälkeen ja alkoi tuntua itsestään selvältä. Taisipa se oikeastaan menettää merkityksensäkin, ainakin näennäisesti. Nyt vanhempana olen kuitenkin ymmärtänyt, että juuri sen toistaminen on tehnyt siitä merkityksellisen: se sai olla osa kasvutarinaani, turvaa ja lohtua tuova rutiini, johon muisto toisensa jälkeen kiinnittyi.

Ehkäpä jokin osa sisälläni toivoo, että äiti vieläkin istahtaisi sängyn reunalle, silittäisi täkin peittämää selkää ja tapailisi turvallisesti ja varmasti sanoja, jotka osaan - ja osasin jo silloin - itsekin ulkoa. Voi olla, että ensi kerralla äidin kanssa kohdatessamme alan itse hyräillä tuttua sävelmää ja katson, muistuvatko sen sanat vielä äidin mieleen. Uskallan jopa toivoa, että niin käy. Ja mikäli ei, voin itse tapailla sanat loppuun, antaa osien jälleen vaihtua.

"Ja siellä on kultainen metsä,

ja metsässä kultainen puu.

Ja se unien sinilintu,

ja linnulla kultainen suu."