Poikkesin tänään kahden luennon välissä, ennen rakennuksesta toiseen siirtymistä, yliopiston vessaan ja katsoin odotellessani lavuaarien yläpuolella heijastuvaa kuvajaistani. Näin luonnonkiharat suortuvat kehystämässä kasvoja, maastonvihreän maihinnousutakin ja osittain hupun alle piiloutuneen tummansinisen pöllöhuivin, jonka ostin lukion ensimmäisellä tehdyllä Berliinin reissulla. Näin selässäni kiikkuvan oranssihtavan kånkenin, jonka hankin ennen lukuvuoden ja ylipistourani alkua (monen vuoden haaveilun päätteeksi). Sen sijaan, että olisin näiden lisäksi nähnyt liian suuren nenän, liian turpeat posket tai väsyneet silmät, kohtasin kuitenkin jotain, mitä en ole hetkeen kohdannut yhtä selvästi - onnellisen, kauniin ihmisen.
Kirjoitin aikaisemmin, että olen omilleni muuton jälkeen oppinut taas hengittämään ja nauttimaan elämästä. Tuolloin puhuin sisäisestä tunteesta, ajatuksesta onnellisuudesta. Tänään tuo tunne katsoi minua suoraan peilistä, valehtelematta ja aidosti. Samalla huomasin myös ajattelevani, että säihkyvien silmien ja hymyyn kaartuvien huulien kautta hehkuva onnellisuus ei voi tehdä kenestäkään rumaa. Se pukee jokaista iästä, sukupuolesta ja ruumiinrakenteesta piittaamatta. Vaan miksi niin kovin usein takerrumme ulkonäkömme pienen pieniin yksityiskohtiin ja annamme niiden vääntää suupielemme alaspäin?
Voin kertoa, että olen itse taistellut asian kanssa. Olen tuijotellut peilistä vatsamakkaroita, inhonnut väärään suuntaan taipuvia hiuksiani ja miettinyt, miksi nenäni täytyy olla niin kummallinen. Mitä tulee kasvojeni sivuprofiiliin, on se tuottanut melkoisen kasan harmaita hiuksia. Vähitellen, päivä kerrallaan, olen kuitenkin oppinut pitämään ulkonäöstäni. Ensin temppuilevista luonnonkiharoista ja vähitellen huulista, korvista, tietystä kasvojen kulmasta... En väitä, että joka päivä tuijottelisin kuvajaistani onnesta soikeana, mutta jokaisena päivänä kuvajaisesta löytyy jotain hyvää: sen sijaan, että etsisin asioita, joista en itsessäni pidä, pyrin löytämään aina jotain, mistä pidän. Ja tänään... tänään sain kokea kaiken loksahtaneen paikalleen.
En halua niinkään kannustaa teitä tuijottelemaan itseänne peilistä, mutta toivon, että näkisitte itsenne arvokkaina ja oppisitte pitämään itsestänne, oikeastaan rakastamaan itseänne. Enkä tarkoita omahyväistä itserakkautta, vaan tervettä arvostusta ja välinpitämistä itseä kohtaan. Älkääkä unohtako: sisimmästä se kaikki lähtee.
Kunpa tämän muistaisin kun peiliin katson. Tosin viime aikoina olen vältellyt peiliin katsomista. En tunne sitä naista joka siellä peilissä on. Sama nainen on ilmestynyt meidän perheen valokuviin, näköjään seuraa minua kaikkialla. On sellainen vanha, lyhyt ja lihava. Minähän olen vielä nuorekas ja sopusuhtainen... Nyt pitäisi tosissaan ruveta työstämään tätä identtiteettikriisiä ja ruveta löytämään itsestään jotain hyvääkin. Helpommin sanottu kuin tehty.
VastaaPoistaKiitos blogistasi! Olen tätä seurannut alusta asti mutta en ole uskaltautunut aikaisemmin kommentoimaan.
Näin nuorena olisi naurettavaa väittää tietävänsä jotain siitä, miltä ikääntyminen tietyn rajapyykin jälkeen tuntuu, joten en edes yritä. Toivon kuitenkin, että löydät keinoja hyväksyä vanhentumisesi ja löydät vaikkapa sen kevyen hymynkareen tai pilkkeen silmäkulmasta. Siitä se lähtee. :)
PoistaKiitos sinulle kommentistasi. Jokainen kiitos blogistani vahvistaa mielikuvaani siitä, että on tärkeää kirjoittaa muutenkin kuin yksityisesti omaan päiväkirjaani. :)