Äiti soitti eilen. Tuntui jopa siltä, että ajatukset onnistuivat raivaamaan tiensä ulos suusta ilman, että puolet sanoista harhailivat tai eksyivät kokonaan. Tällä kertaa tunsin kuitenkin itseni kädettömäksi aivan toisesta syystä: äiti oli murheellinen, itki, kaipasi lohduttajaa ja minä istuin reilun kahden ja puolen sadan kilometrin päässä. Voi miten paljon olisinkaan halunnut kietoa käteni äidin ympärille ja rutistaa oikein kunnolla. Antaa oman olemukseni rauhoittaa ja tuoda turvaa, itkeä yhdessä eikä yksin.
Äiti hankki uuden polkupyörän vain vähän aikaa sitten. Nyt pyörän kanssa liikkumisessa on tullut ongelmia - äidin ystävä on mm. nähnyt äidin polkevan pyörällä keskellä tietä (minkä voin valitettavasti uskoa, sillä olen joutunut huomauttelemaan asiasta myös yhdessä polkiessamme) ja äiti myönsi puhelimessa itsekin, että joitain läheltä piti -tilanteita on todellakin sattunut. Hän kuitenkin ehdotti ratkaisuksi vauhdin hidastamista. Samaauan aikaan puhui kuitenkin jo harkinneensa pyörän antamista veljelleni. Totesin itse, että ei kannata vielä, koska a) pyörä luultavasti olisi hyvin pian entinen, mikäli sitä kohdeltaisiin samalla tavoin kuin omaa pyörääni, joka nyt on likipitäen käyttökelvoton b) pyöräily jonkun muun kanssa onnistuu luultavasti vielä.
Monelle vanhemmalle ihmiselle autosta luopuminen on varmasti kova pala. Äidin kohdalla se tapahtui jotenkin luontevasti: olin itse juuri saamassa ajokortin, otin auton käyttööni yhteisellä päätöksellä ja myöhemmin se myös siirrettiin nimiini, koska on fakta, että äiti ei enää tule saamaan lupaa auton ajamiseen - eikä äiti oikeastaan haluakaan, koska ilmeisesti se rupesi jossain kohtaa pelottamaan myös häntä itseään. Mitä tulee pyörään, äiti todellakin oli murheellinen asiasta.
Kun toinen ihminen itkee tai on muuten selvästi murheellinen, se tuntuu pahalta. Välillä tuntuu, ettei ole sanoja auttaa. Sitä vain seisoo lamaantuneena ja kaikki sanat tuntuvat niin tyhmiltä, että tuntuu paremmalta pitää suunsa kiinni. Miten paljon noina hetkinä miettiikään, miten voisi todella osoittaa, että välittää. Mitä itse haluaisi vastaavassa tilanteessa? Olen oppinut tuntemaan itseäni sen verran, että tiedän vastauksen helposti omalta kohdaltani: kuuntelijan ja jonkun, joka halaa tai pyyhkii kyyneleet. Paljon enempää kukaan ei voikaan toiselle antaa. Ehkä meidän on siksi niin vaikeaa antaa aikaa ja vain kuunnella, olla läsnä, eikä heti kiirehtiä kertomaan omista asioistamme.
Voin rehellisesti sanoa, että se hetki, kun oman äidin ääni murenee ja silmät alkavat punertaa ja vetistää, huulet nykiä yhä voimakkaammin, on kaikista pahin. Siihen ei koskaan osaa valmistautua tarpeeksi. Noina hetkinä tekee niin kovin tiukkaa pitää itsensä ja omat tunteensa kurissa. Lopulta ei edes tiedä, olisiko itkeminen mukana sittenkin parasta vai se, että pystyy edes jotenkin sanomaan jotain toista rauhoittavaa. Jos olisin fyysisesti lähellä, voisin tehdä näistä kumpaakin, itkeä hetken ja rauhoittaa sen jälkeen, mutta matkan takaa se on vaikeampaa. Se ei ehkä kirjoitettuna kuulosta yhtään vaikeammalta, mutta se on sitä jollakin selittämättömällä tavalla.
Meillä keskustelu pyörän käytöstä tulee todennäköisesti jatkumaan ja asiaa puntaroidaan. Tällä hetkellä pyörä on ilmeisesti varastossa, mutta äidillä olisi kova halu käyttää sitä, joten saattaa sen käydä sieltä hakemassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti