Olen jo melko pitkään halunnut tarttua useampaankin muistisairautta jollain tavalla käsittelevään kirjaan, mutta sain toteutettua aikeeni vasta joululoman jälkeen, tarkemmin ottaen viime maanantaina, kun lainasin kirjastosta Lisa Genovan romaanin Edelleen Alice. Kirjastossa käynnistäni eteenpäin olen ahminut kirjaa eteenpäin aina kun siihen on suinkin ollut mahdollisuus. Eilen illalla, viimeisten sadan sivun kohdalla en enää malttanut laskea kirjaa käsistäni vaan valvoin herkistyneenä pitkälle yöhön. Kyseessä on ehdottomasti yksi koskettavimmista ja kauneimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Niitä harvoja, jotka voisin lukea uudestaankin.
Edelleen Alice kertoo Harvardin yliopiston kognitiivisen psykologian professorista, joka sairastuu varhaiseen alzheimerintautiin 50-vuotiaana. Tarina etenee Alicen näkökulmasta aina ensimmäisistä unohdetuista sanoista eksymisiin vain lyhyen matkan päästä kotoa, hankaluuksiin toimia arkisissa tilanteissa ja lopulta kykyyn tunnistaa tuttuja kasvoja, omaa perhettä. Karu totuus on, että edes 25-vuotta kielitieteen tutkimuksia tehnyt professori ei pysty voittamaan taistelua alzheimeria vastaan.
Muistisairaan itsensä näkökulmasta kirjoitettuna kirjasta tulee erityinen. Sitä kautta paljastuu se, mitä ulkopuolinen ei pysty havaitsemaan - taistelu, pelko, epätoivo. Miltä tuntuukaan, kun eteisen matto muuttuukin ammottavaksi aukoksi tai lukemisesta ja kirjoittamisesta tulee mahdotonta? Usein alzheimerista puhutaan omaisten sairautena, mutta se on tiettyyn pisteeseen asti yhtä lailla sairastuneen itsensä sairaus. Se on matka, jonka aikana huomaa menettävänsä otteen itsestään ja ympäröivästä maailmasta, Eikä se voi olla helppo matka, ei ennen kuin sen matkan unohtaa tehneensä.
Kun eilen makasin sohvalla lukemassa kirjaa loppuun, muistan miten pala kurkussani kasvoi yhä suuremmaksi ja miten silmäni kostuivat ensin hieman, mutta pettivät lopulta antaen kyynelten virrata vuolaasti pitkin poskiani ja tipahdella suolaisina pisaroina sohvan siniselle alcantara pinnalle. Tunteeni nousivat (ja meinaavat yhä nousta) pintaan jostain syvältä sisältäni. Tuntui, kuin joku olisi avannut syvimmät haavani, pelkoni ja kokemukseni ja tuoneet ne silmieni eteen. Se tuntui alkuun pahalta, mutta vaihtui vähitellen levollisuuteen. Minulle kirjat ovat terapiaa. Ne saavat yhä useammin kyynelehtimään, mutta ilman niiden apua saattaisin unohtaa kyynelten puhdistavan voiman. Tässä suhteessakin Edelleen Alice täytti tehtävänsä.
