Äidin ja tyttären väliset keskustelut

Ympärilläni leviää jonkinlainen rakkauden aalto. Viikon sisään kaksi ystävääni kertoi alkaneensa seurustella ensimmäistä kertaa elämässään. Miten onnellinen olenkaan heidän puolestaan, kun heidän silmänsä säihkyvät ja äänensä loistavat puhdasta onnea ja rakkautta. Kun sanoja lomaan ilmestyy pieniä hilpeitä ja ujostelevia tirskahduksia. Sitten, puskista iskee se kirottu ajatus: kohta kaikilla muilla on se joku ja minä olen ihan yksin.

Seuraavassa hetkessä tunsin kyyneleiden valuvan pitkin kasvojani ja kaulaani. Se oli tulva. Yhtäkkiä padot olivat taas auki. Joku osa noista kyyneleistä varmasti saattoikin liittyä siihen ajatukseen, että en vielä seurustele (onko sille toisaalta ollut elämässäni tilaakaan, olisinko ollut siihen valmis?), mutta merkittävä rooli oli sillä, että huomasin oikeastaan ensimmäistä kertaa äidin kuoleman jälkeen olevani tilanteessa, jossa kaipaisin häntä vastaamaan kysymyksiini ja kuuntelemaan ajatuksiani aiheesta, jota en ole vastaavalla tavalla ennen pohtinut ja jolla ei oikeastaan ole ollut elämäni kannalta merkitystä. Sitä ei ole ollut tarvetta purkaa osiin ja käännellä.

En saa äitiä vastaamaan kysymyksiini, enkä voi itkeä hänen olkapäätään vasten, mutta onneksi voin todeta. että minulla on uskomattoman ihania ystäviä, jotka kuuntelevat itkuiset tilitykseni ja joille tuntuu omasta häpeilystäni huolimatta turvalliselta paljastaa syvällisemmin, mitä sisälläni kytee. Vastaavia tilanteita kun tulee varmasti eteen vielä myöhemminkin elämässä. Tilanteita, joissa en tiedäkään, mitä äiti olisi sanonut ja joissa tiedän, että hän olisi osannut auttaa minua eteenpäin. Monesti onneksi myös tiedän ja voin luottaa, että hänen opetuksensa, esimerkkinsä ja rakkautensa ohjaa minua.

So when you need her touch

And loving gaze

Gone but not forgotten

Is the perfect phrase

Smiling from a star

That she makes glow

Trust she's always there

Watching as you grow

Find her in the place

Where the lost things go

- Mary Poppins

Rakas äiti,

tämä vuosi on ollut yksi elämäni merkittävimmistä. Tänään tuntuu jopa hieman oudolta katsoa taaksepäin, todeta, että tämä vuosi oli todellakin tässä. On vaikea ymmärtää ja sisäistää, miten nopeasti vuosi on kulkenut sen jälkeen, kun helmikuussa pitkä ja raskas matka päättyi ja sinä sait siivet, joilla lentää pois. Tuo kevät päätti elämässäni tietyn ajanjakson ja sen jälkeen loput vuodenajat ovat olleet hapuilua, kokeilua, totuttelua ja oman itsen löytämistä jonkin vuosien kuluessa kerääntyneen pölyn ja kuorman alta. Ne ovat olleet ajoittain hyvin epävarmoja ja pelokkaita askelia, peiton alle käpertyviä päiviä ja ämpärikaupalla äänekkäitä ja äänettömiä kyyneleitä, mutta toisaalta yhä varmempia ja tasapainoisempia askelia kohti huomista. Useampaan kertaan mukaan on mahtunut tanssiaskelia ja hypähdyksiä uudenlaisten voimien löytyessä. Olen kasvanut ja olen nähnyt, miten veljeni ovat kasvaneet rinnallani. 

Ei kulu päivääkään, ettenkö ajattelisi sinua, mutta on jo paljon päiviä, jolloin ajatus sinusta ei enää kirvoita kyyneliä silmiini ja nosta palaa kurkkuun. Vaikka ei suru ole vielä muuttunut yksinomaan lempeäksi, se osaa yhä kouristaa lujaa. Tuntuu pahalta, etten voi enää koskettaa sinua, että viimeisestä suukosta otsallesi ja lämpimästä halauksesta on jo lähemmäs yksitoista kuukautta. En voi soittaa, mutta mielessäni yhteys on tietyllä tavalla auki. Välillä se tuntuu vain niin kovin yksisuuntaiselta - kuin jättäisin sinulle viestejä puhelinvastaajaan saamatta soittoa takaisin.

Elämä kuljettaa minua eteenpäin. Tämä vuosi päätti yhden ajanjakson elämässäni ja haluan luottaa, että sinä suojelusenkelinä, ohjaajanani ja turvanani siellä jossain voit katsoa kulkuani sillä samalla ylpeydellä ja rakkaudella, jota eläessäsi osoitit teoillasi ja sanoillasi. 

Rakas äiti, on tullut aika hyvästellä tämä vuosi ja kääntää katse kohti tulevaa. Haluan avata sydämeni yhä voimakkaammin niille asioille ja ihmisille, jotka ovat minulle elämässäni tärkeitä - elämä on aivan liian lyhyt ja arvokas tuhlattavaksi.

Valtavan suurella rakkaudella ja kaipauksella, 

tyttäresi Veera.

Voimaantumista

 Mennyt vieläkin kaikuu

Vaikka elämä uutta lavastaa

Tiedän kaikesta toipuu

Silti huominen vähän pelottaa

Se askeliin uudet sävyt tuo

Ja pimeään oudon hehkun luo

- Yö, Toinen elämä

Vaikka ajatukseni eivät ole enää sellaisessa solmussa, että ajatukseni pyörisivät jatkuvasti äidin sairaudessa ja kuolemassa, ei kulu päivääkään, ettenkö ajattelisi häntä. Jos päivä on ollut kiireinen, äiti saattaa hiipiä mieleen vasta illalla, mutta viimeistään painaessani pääni tyynylle, muistan rakkaan ihmisen poissaolon. Aina tuo muisto ei itketä ja olen jopa havahtunut välillä siihen, että olen jonkin muiston tulvahtaessa mieleen havahtunut vasta asian jo kerrottuani siihen, että olen puhunut äidistä ilman valtavaa surun aaltoa. Se on luonnollista, olo kevenee ja lämpimät muistot alkavat vallata itselleen tilaa. Se ei tarkoita, ettenkö edelleen surisi, ikävöisi. Ettäkö riipaisevat ikävän ja surun hetket olisivat lopullisesti poissa. Välillä ikävöin niin, että minun tekee fyysisesti pahaa: oksettaa, kurkkuun sattuu. Niitä vaikeista vaikeimpia hetkiä on kuitenkin ollut vähemmän ja olen uskaltanut luottaa siihen, että jalkani kantavat. 

Välillä minä katselen äidin kuvaa, puhelen ääneen, kerron kaipauksestani tai rutistan valokuvan tiukasti rintaani vasten. Toisinaan kyynel nousee silmäkulmaan kävellessäni koiran kanssa ulkona illan jo hämärtyessä. Aika ajoin koen tarvetta kuiskata pimeyteen hyvän yön toivotuksen jonkinlaisen lämmön täyttäessä mieleni, ja toisinaan päädyn kuiskaamaan murtuvat sanat: minulla on niin kova ikävä, äiti. 

Koen, että olen saanut vähitellen kiinni opinnoista ja pystyn keskittymään jälleen paremmin. Siitä huolimatta tunnistan myös mieleeni hiipineet pelot paitsi opintoihin myös tulevaisuuteen liittyen. Opintoja koskevat pelkoni liittyvät omaan jaksamiseeni, rutiinien löytämiseen ja niistä kiinni pitämiseen - ehkä keskeisimmin siihen, uuvunko heränneen innostukseni alle haukatessani liian ison palan kurssien suhteen. Samaan aikaan tiedostan, että aina on mahdollista puhaltaa pilliin ja ottaa hetkeksi taukoa. Aina löytyy ratkaisuja. Tulevaisuuden pelot taas ovat sellaisia, joihin en tässä hetkessä pysty vaikuttamaan, minkä vuoksi yritän ymmärtää niitä, mutta myös ottaa etäisyyttä niiden vaikutuksiin. Äidin menettämisen myötä minussa on herännyt muiden rakkaiden ihmisten menettämisen pelko. En ole valmis kokemaan luopumista uudelleen, kun tiedän, miten raskaalta se tuntuu, mutta meistä kukaan ei tiedä päiviensä määrää - mitä tapahtuu, kun astuu seuraavan kerran ulos ovesta, tuleeko huomista tai tuleeko seuraavaa vuotta. Kuuntelen siis, mitä pelkoni taustalla on - tärkeitä, rakkaita, läheisiä ihmisiä, jotka ovat vielä elämässäni - ja yritän oppia sen kautta asioita. 

Kuvittelin itselleni hyvin toisenlaisen tulevaisuuden, mutta katsoessani suunnitelmiani vaikkapa loppuvuoden osalta, en voi olla hymyilemättä. Edessä on paljon kaikkea ihanaa: kansallispuistoretkiä, opiskelijatapahtumia, teatteri- ja messuelämyksiä, rakkaiden ihmisten näkemistä.. Pimeyden keskelle syntyy valoa, jonka voimasta jaksaa kurottaa korkeuksiin. Tai uskaltautuu vaikka vain seisomaan aloillaan, jos se on se, mikä tietyssä hetkessä tuntuu parhaalta. 

Tämän postauksen kuvat ovat pieniä palasia siitä ihanasta, voimaannuttavasta sunnuntaista vajaan viikon takaa. Päätin edellisenä iltana nukkumaan mennessäni pakata aamulla reppuun eväät ja kameran, ja niinpä lähdin hyvän aamupalan jälkeen ajelemaan koiran kanssa vajaan 100km päähän Pyhä-Häkin kansallispuistoon. Jo matka itselle uudelle paikalle tuntui jotenkin ihanalta ja kun lopulta pääsimme 6,5 km:n rengasreitille rakastuin paikkaan hetki hetkeltä enemmän. Ajoittain maisemat toivat mieleen rakkaiksi muodostuneet harjumaisemat kotiseuduilta, mutta samalla maisemissa oli oma taianomaisuutensa, kun kävelimme syvemmälle aarnimetsän keskelle ja valo ja varjot saivat uudenlaisia sävyjä. Suoaukeilla jostain syvältä kumpusi lapsenomainen ihastus pitkospuihin. Siellä luonnon keskellä unohdin hetkeksi kaikki murheet ja voimaannuin painon lipuessa pois harteilta. Ei tullut mieleenkään murehtia edessä häämöttäviä tenttejä tai muiden kurssien sisältöjä. Ei pelkoja tai paineita. Oli vain sen hetki.

Tämän tekstin ja näiden kuvien kautta haluan toivoa juuri sinulle voimaannuttavia hetkiä hiljalleen pimenevään syksyyn! Vaikka kiire ja stressi painaisivat päälle kuinka pahasti, kannattaa vaalia niitä asioita, jotka elämässä auttavat jaksamaan ja saavat hymyä huulille.

Kuoleman puolivuotispäivä

Puoli vuotta sitten, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, minä heräsin siihen kummalliseen tunteeseen, että jotain oli tapahtumassa tai jo tapahtunut. Ehkä jo silloin alitajuntaisesti tiesin, että äiti oli vapaa, vaikka suljinkin silmäni uudestaan ja heräsin joitain tunteja myöhemmin kuin mihin tahansa sunnuntaiaamuun. Unohdin kännykän sänkyni päälle suunnatessani koiran kanssa pihalle ja palatessani näin kummitätini soittaneen. Siinä vaiheessa tiesin jo varmasti ja emmin ainoastaan sen välillä, soittaisinko vai odottaisinko uutta soittoa. Miten sellaiseen puheluun valmistaudutaan?

Puoli vuotta tuntuu nyt käsittämättömän lyhyeltä ajalta. Enkö minä vasta istunut hautaustoimiston tuolilla, valikoinut kukkia, arkkua ja uurnaa? Enkö minä aivan äskettäin vetänyt päälleni sen mustan mekon, jonka ostin äidin kuolinpäivänä, ja tuntenut veljen käden tarttuvan käteeni istuessani kappelin etummaisella penkillä jalat täristen vimmatusti? Miten siitä voi olla jo niin kauan, kun muistoni siitä ovat vielä kirkkaat kuin eilisen jäljiltä?

Puoli vuotta minä olen elänyt tämän Surun kanssa. Opetellut kantamaan sen painoa ja hyväksymään sen osaksi elämääni. Opetellut nauramaan sen seistessä rinnallani. Viikkojen ja kuukausien kuluessa Surusta on tullut kohteliaampi, ja se antaa minulle enemmän tilaa, mutta se ei ole kadonnut mihinkään. 

Puoli vuotta olen ottanut askelia eteenpäin. Välillä lyhyempiä, välillä pidempiä. Ajoittain olen tanssahdellut, välillä kontannut ja ryöminyt väkisin eteenpäin. Olen itkenyt ennen aamupalaa ja painaessani pääni illalla väsyneenä tyynyyn. Olen oppinut itsestäni ja elämästä ja huomaan oppivani lisää koko ajan, sillä elämällä on paljon tarjottavaa, vaikka se välillä näyttäytyykin harmaissa.

Puoli vuotta olen ikävöinyt. Välillä se on ollut riipivän tuskaista, ajoittain kauniin kaipauksellista. Päivääkään ei ole kulunut, ettenkö olisi suonut äidille ajatuksia, mutta omaan tahtiini olen uskaltanut avata ikkunani ja oveni myös muille asioille ja ajatuksille, sillä minä en halua jäädä Surun vangiksi, vaikka se minun mukanani kulkeekin. 

Puoli vuotta -  ja minä olen tässä.

Muistikuvista

Olen huomannut, että jotkin muistot ovat sellaisia, että niihin palaaminen saa kyyneleet välittömästi silmiin. Joitain aikoja sitten en edes päästänyt kaikkia noista muistoista mieleeni, suljin niitä pois ehkä jopa tiedostamattani. Ehkä sen taustalla oli jokin mielen puolustusmekanismi, joka varautui siihen, etten ollut valmis palaamaan ihan jokaiseen hetkeen - sillä tavalla kertarysäyksellä. Nyt, ajan kuluessa, mieleni harhailee herkemmin niihin syvempiin vesiin. Ehkä se on oppinut uimaan pintavesissä ja janoaa enemmän. 

Minun päähäni on pinttynyt hyvin vahva kuva siitä, millainen äiti oli keväällä sairauden loppuvaiheessa. Välillä tuntuu, että muistan sen paljon paremmin kuin äidin sellaisena kuin hän oli ennen sairautta tai vielä sen alkuvaiheessa: kun hänestä vielä paistoi elämänilo eikä katseesta ollut  tullut lasittunutta ja olemuksesta ensin levotonta ja sitten lamaantunutta. Se tekee kipeää. Välillä suorastaan kiroan mielessäni, miksi minun pitää muistaa sellainen kuva - miksei se voi pyyhkiytyä mielestäni. Ehkä kipeintä tekee se, etten haluaisi muistaa äitiä sairautensa kautta vaan omana itsenään. Sinä valtavan ihanana ja kannustavana ihmisenä. 

Tätä kirjoittaessa huomaan ajattelevani, että niinhän minä muistankin äidin. Jos minulta kysytään äidistä, kerron siitä, miten hän aina kannusti ja kertoi olevansa ylpeä minusta ja veljistäni. Miten hän asetti meidät aina kaiken edelle. Minä rakastin häntä valtavasti, rakastan edelleen. Ja olen valtavan ylpeä siitä, miten äiti jaksoi myös sairautensa kantaa, vaikka se eteni vääjäämättä. Mutta minä haluaisin muistaa niin paljon enemmän. 

Haluaisin muistaa.

Äänen, kosketuksen.

Haluaisin kuulla ja tuntea. 

Nähdä muutenkin kuin valokuvissa.

Kuolevat hetket

Äidin sairastuminen ja kuolema ovat olleet elämässäni niitä asioita, jotka ovat saaneet kyseenalaistamaan elämän merkitystä. Tivaamaan maailmankaikkeudelta, mitä helvetin järkeä missään on: miksi yrittää ja puskea eteenpäin, jos rakkaat viedään läheltä ihan liian aikaisin? Kun kysymyksen lopulta esittää, sitä huomaa saavansa myös vastauksia. Iloisia viestejä, jotka todistavat, etteivät kaikki yllätykset ole kauheita. Hymyn- ja nauruntäyteisiä päiviä, jotka näyttävät, että elämässä on edelleen syitä nauttia. Kirjoja, joiden rivit iskevät lujaa ja saavat havahtumaan: Noinhan se muuten onkin. Tässä on järkeä.

Yhden tuollaisen hetken koin lukiessani M. Barberyn kirjoittamaa Siilin eleganssia. Kirja oli samaan aikaan hämmentävä ja todella ajatuksia herättävä. Mitä pidemmälle se eteni, sitä enemmän janosin sen riveille kätkeytyviä kultaisia lauseita. Erityisen suuren vaikutuksen itseeni teki seuraava ajatus: Ehkä elossa oleminen tarkoittaakin sitä että metsästää hetkiä jotka kuolevat. Virke oli niin pysäyttävä, että en hetkeen osannut jatkaa kirjan lukemista ja koin pakottavaa tarvetta kirjata sen ylös kalenteriini voidakseni palata myöhemmin sen äärelle.

Elämä on pienen pieniä hetkiä, jotka rakentuvat toistensa päälle. Minimaalinen hetki voi muuttaa kokonaiskuvaa uskomattoman paljon. Me teemme jatkuvasti ratkaisuja, samoin ihmiset ympärillämme. En tiedä, onko sattumaa vai kohtaloa, miten nuo ratkaisut ja hetket suhteutuvat toisiinsa, mutta kun elämää alkaa pilkkoa pieniksi palasiksi, sitä huomaa yhtäkkiä olevansa jotenkin todella, miten sen muotoilisi... ikään kuin hullaantunut elämän hienoudesta. Me elämme hetkiä, joita ei saa takaisin, joita ei voi elää uudestaan. Ja noista hetkistä jää muistoja - toisista vahvempia ja toisista heikompia, toiset unohtuvat kokonaan - ja viimeisen yhteisen hetken jälkeen on väliä enää niillä hetkillä, jotka on onnistuttu nappaamaan ja tallettamaan. 

Kuolleet hetket heräävät muistojen kautta jälleen eloon. Ne naurattavat, itkettävät, kenties vihastuttavatkin. Joskus samakin muisto voi herättää hyvin ristiriitaisia tunteita. Sitä saattaa muistaa jonkin lämpimän hetken, hymyillä sen herättämän muiston myötä ja purskahtaa sitten itkuun, koska ei enää ole mahdollista kokea vastaavia hetkiä edesmenneen ihmisen kanssa. Tai sitä voi olla vihainen ja turhautua. Se kaikki on inhimillistä, mutta vaatii voimia kulkea sen tunnemyräkän läpi. Mutta sekin kaikki kertoo pienten ja suurempien hetkien merkityksestä. Pienetkin hetket ja asiat muuttuvat suuriksi, kun ne eivät enää ole itsestäänselvyys.

Enkä minä enää huikannut, että nähdään taas

Vuodenvaihteessa alkoi hiljaisuus, jonka aikana meidän matkamme herra Alzheimerin kanssa tuli päätökseensä. Äiti kuoli helmikuussa 51-vuotiaana, Alzheimer-diagnoosin hän sai vuonna 2014. Rakkaus ei kadonnut sairauden myötä mihinkään, eikä se katoa edelleenkään. Nyt meillä on kirkkain tähti tuolla jossain.

Viimeinen vierailu äidin luona
Pitelin äitiä kädestä, silitin harmaita hiuksia, joilta loppukin oma väri tuntui paenneen uskomattoman lyhyessä ajassa ja hämmennyin siitä, miten ohueksi äidin iho tuntui käyneen. Kädet tuntuivat viileiltä, melkein kylmiltä. Veri ei enää kiertänyt kunnolla. Äidin silmät olivat melkein kiinni, eikä hän tuntunut juuri reagoivan läsnäoloomme tai mihinkään muuhunkaan. 

Jossain kohtaa äidin huulille nousi hetkeksi hymyä. Hän avasi silmänsä ja katsoi minua. Vitsailimme jälleen mummun kanssa, että tässä naamassa nyt vain on jotain kerrassaan hassua. Toisen kerran hymyn synnytti se, että mummu naureskeli Tapparan vielä ottavan Kärpät kiinni. Ohikiitävän hetken tuntui yllättävän kevyeltä. Siinä me nauroimme ja hymyilimme yhdessä kaiken kivun keskellä, vaikka suuren osan ajasta kyyneleet pyrkivät silmäkulmiini. 

Vuoroin seisoin ja vuoroin olin polvillani äidin sängyn vieressä. Kuiskin äidin korvaan rakastavani häntä ja lopulta annoin luvan nukkua, lähteä pois. Jos tämä olisi viimeinen kerta, kun näemme, ei tarvitsisi katua, ettei tullut sanotuksi niitä sanoja. 

Suukotin äidin otsaa. Päästin irti hänen kädestään. Katsoin äitiä, taistelin hymyn kasvoilleni ja lopulta käänsin selkäni. Siinä oli jotakin lopullista.
Enkä minä enää huikannut, että nähdään taas. 

Viimeiset hetket
Reilu viikko viimeisen vierailun jälkeen sain soiton, ettei äiti ollut syönyt tai juonut kolmeen päivään mitään. Sen myötä lopetettiin myös viimeiset lääkkeet kipulääkitystä lukuun ottamatta. Oli sanomattakin selvää, että loppu oli lähellä. Oli perjantai ja viimeinen hetki lähteä käymään äidin luona, mutta en halunnut. En enää. Olin jo hyvästellyt äidin ja halusin pitää viimeisenä muistonani sen hymyn, joka vielä jaksoi kaivautua esiin. Sen turvin uskoin voivani paremmin säilyttää sen äidin, joka minulla oli aina ollut.
Ajatukseni olivat sekaisin, mutta yritin pitää edes jostakin kiinni. Lauantaina pakotin itseni pihalle. Varasin netin kautta elokuvalipun ja harhailin muutaman tunnin ennen elokuvan alkua keskustassa. Päässäni oli pakonomainen tarve löytää hautajaismekko. Ajattelin, että vielä ennen äidin kuolemaa minä pystyisin siihen, sen jälkeen en ehkä olisi kykenevä. Vedin mustan mekon toisensa jälkeen ylleni eri sovituskopeissa ja tuijottelin peilikuvaani turtana. Siinä oli jotain niin väärää. En minä halunnut valita mitään mustaa mekkoa. Halusin äidin. Ja samaan aikaan halusin päästää hänet jo pois. Mekko oli kuin avunhuuto: Päästäkää minut tästä välitilasta!
Heräsin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä yhden ja kahden välillä. Minulla oli kummallinen tunne, kuin jotain olisi tapahtumassa tai tapahtunut. En osaa vieläkään selittää sitä. Aamulla tuli soitto. Äiti oli vapaa. Hän oli kuollut yön aikana.

Neljän kuukauden jälkeen
Nyt minä seison tässä. Olen oppinut hymyilemään uudestaan ja jossain syvällä sisimmässäni janoan elämää enemmän kuin koskaan, sillä olen kokenut konkreettisesti sen rajallisuuden. Ikinä ei voi tietää, onko aikaa paljon vai vähän. Minä haluan täyttää unelmiani, ottaa askelia niitä kohti. Olen haudannut paljon haaveita, sellaisia yhteisiä unelmia, joita me äidin kanssa piirtelimme taivaalle tai joita itsekseni meille maalailin. Noissa unelmissa on kuitenkin sellaisiakin, jotka voin täyttää - edes osittain. Minä voin matkustaa niihin paikkoihin, joihin olin ajatellut meidän yhdessä lähtevän. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen ei ole kivutonta, mutta askel kerrallaan minä ehkä opin. Itken ja nauran vuorotellen, joskus samaan aikaan. Sitä on elämä.

Ikävä yllättää monesti nurkan takaa. Iloissen päivän hymyt vaihtuvat kyyneliin suihkussa. Kädet tiskivedessä astioita hangatessa pala nousee kurkkuun ja tuntuu, ettei tästä tule mitään. Kauppareissu muuttuu taisteluksi kyyneliä vastaan ja tuntuu, että ainoa keino paeta päälle kaatuvia hyllyjä on päästä mahdollisimman nopeasti ulos - ja samalla pitäisi haalia jotain syötävää, koska kauppaan palaaminen tuntuu lähes yhtä ahdistavalta ajatukselta. Juhlissa tuttu laulu, puhe tai yksinkertainen ajatus siitä, että äidinkin pitäisi olla täällä, herkistää. Ja illalla, painaessani pään tyynyyn, jokin ajatus sysää hallitsemattoman itkun kouriin.

Ikävä ei katoa, mutta haluan uskoa, että sen kanssa pystyy elämään ja ehkä se ajan kanssa muuttaa muotoaan. Askel askeleelta opettelen elämään enkelin tyttärenä.