K-I-I-T-O-S

Kiitos sinulle, joka kysyit, mitä minulle kuuluu.

Kiitos sinulle, joka kuuntelit itkuiset ääniviestini keskellä yötä.

Kiitos sinulle, joka olit lähestyttävissä, vaikket ehkä mielestäsi osannut sanoa oikein mitään.

Kiitos sinulle, joka luit romaaneiksi venyneitä viestejäni ja tarjosit lohdutusta.

Kiitos sinulle, joka yrität ymmärtää.

Kiitos sinulle, joka patistit minut puhumaan ja hakemaan apua.

Kiitos sinulle, joka luit tekstini.

Kiitos sinulle, joka halasit minua.

Kiitos sinulle, joka uskalsit puhua äidistäni.

Kiitos sinulle, joka nauroit kanssani.

Kiitos sinulle, joka sait minut hymyilemään, vaikka itkin vain hetkeä aiemmin.

Kiitos sinulle, joka veit ajatukseni muualle.

Kiitos, että olet olemassa! ♥

Kolme kuukautta

Lähes kolmeen kuukauteen en käynyt äidin luona. 

En pystynyt. 

Ja kun lopulta pystyin, vastassa olikin isompi muutos kuin olin mitenkään pystynyt kuvittelemaan. 

Mummu koputti äidin oveen. Oven takana odotti pimeys. Yksi meitä lapsia esittävistä kuvista lojui lattialla, samoin peitto. Nurkan takana seisoi äiti, hartiat kumarassa ja katse lasittuneena. Valojen sytyttyä kiinnitin huomioni siihen, miten äiti oli riutunut. Solisluut paistoivat ihon alta uudella tavalla, olkapäät olivat menettäneet pyöreytensä ja jalat olivat kaventuneet. Kokonaisuudessaan kiloja oli karissut selkeästi. 

Olisin halunnut purskahtaa itkuun, mutta jostain kumpusi voima hymyillä ja tervehtiä iloisesti. Ojensin käteni halaukseen, jonka aikana äiti näpersi paitani helmaa. En tiedä, tunnistiko äiti minua, mutta ainakin pienen hetken sain olla joku tuttu.

Tuntui vaikealta nähdä äiti fyysisesti siinä kunnossa. Ja tuntui vaikealta, että suurimman osan lyhyestä ajasta, jonka vietimme äidin luona, äitiin oli vaikea saada minkäänlaista kontaktia. Hän vain tuijotti lasittuneesti alaviistoon, ilme värähtämättä. Kahvipöydässä äiti söi kuin kone - kyse oli mekaanisesta suorituksesta, kaikki eleet nautinnosta olivat tiessään. Se kirpaisi syvältä.

Vierailusta on nyt kulunut vajaa viikko. Ajatukset ovat vielä solmussa ja välillä olo on turta. En ehkä ole vielä pystynyt käsittämään näkemääni todeksi. Aika ajoin kyyneleet ovat puskeneet silmiin, olen jopa herännyt keskellä yötä omaan itkuuni. Itkuun sekoittuu kuitenkin myös tietynlaista helpotusta, olo kevenee hitaasti.

Kaiken keskellä elämä kuitenkin tarjoaa myös tsemppiä. Se antaa mahdollisuuksia pieniin iloihin ja keinoja unohtaa välillä omat ajatukset. Niihin minä yritän parhaani mukaan tarttua.

Oman elämäni ykkönen

Tein elämässäni ison ja merkittävän päätöksen. Päätin pistää itseni ja oman hyvinvointini etusijalle, prioriteettilistan kärkeen.

Yksi merkittävä tekijä tämän päätöksen toteuttamisessa on ollut palata kahden vuoden tauon jälkeen jäälle säännöllisten, viikoittaisten treenien merkeissä. En osaa edes kuvailla, miten paljon innostuin, kun löysin kesällä tiedon juuri sopivalta kuulostavasta aikuisluisteluryhmästä. Yritin suhtautua tilanteeseen maltilla ja arvioida mahdollisuuteni lähteä mukaan järjellä. Sisällä kasvava hinku ja innostus olivat kuitenkin jotain, mitä oli mahdotonta saada sammumaan. Niitä oli pakko kuunnella. Tälle oli pakko löytää aikaa ja rahaa.

Jo ennen ensimmäisiä harjoituksia olin melkoisen varma, että päätös palata takaisin jäälle oli hyvinvointini kannalta tärkeä askel. Tiesin luistelun voiman aikaisemmilta vuosilta ja uskalsin odottaa paljon. Kenties nuo odotukset saivat myös perhoset lentelemään vatsassa ennen lähtöä hallille. Voi sitä riemua, kun pääsin juttelemaan valmentajan kanssa ja jännitys hellitti. Tuntui, että olin palannut kotiin.

Nyt takana on kahdet harjoitukset. Niistä kummankin jälkeen olen hymyillyt enemmän kuin pitkään aikaan. Leveästi ja aidosti. Ilo ja onni ovat huokuneet paitsi äänestäni myös koko olemuksestani. Näin taas sen iloisen, kauniin ja onnellisen ihmisen, jonka pari vuotta aikaisemmin löysin yliopiston vessan peilistä. Ja uskallan melkeinpä väittää, että tämä luistelun myötä kasvonsa taas paljastanut ihminen on vielä monin kerroin onnellisempi.

Minä en oikeastaan osaa kuin kysyä, miksi jätin kahdeksi vuodeksi lajin, jota rakastan sydämeni kyllyydestä? Miten minä oikeasti pärjäsin ilman? Ja samaan aikaan tiedän entistä vahvemmin, että enää en halua päästää irti. Luistelu olkoon osa elämääni niin pitkään, kuin suinkin mahdollista. Jäällä vietetyt tunnit maksavat itsensä monin kerroin takaisin.

Taitoluistelun tavoin olen päättänyt raivata elämässäni aikaa ja tilaa muillekin asioille, joita rakastan. Tuntuu kummalliselta, että sitä sysää sivuun ensimmäisenä niitä kaikkein eniten voimavaroja tuovia asioita. Tekee juuri päinvastoin kuin oikeasti kannattaisi. Meillä jokaisella on vain yksi elämä. Miksi kuluttaa sitä erossa jostain, mikä tuo suunnatonta iloa ja energiaa?

Kahtia revitty

Yhtenä päivänä, äidin vielä asuessa kotona, otimme kasan kuvia täynnä vääntyneitä naamoja, kieroja silmiä ja läheisyyttä. Nuo kuvat kätkevät sisälleen paljon naurua. Kuvanottotilanteessa nauroimme äidin kanssa vatsat kippurassa ja oli suoranainen ihme, että hullunkuriset ilmeemme tallentuivat kännykkäni muistiin jopa kohtalaisen tarkkoina, sillä käteni toden totta pysyivät hädin tuskin laukaisimen virkaa ajavan napin päällä.

Nauru ei suinkaan jäänyt pelkästään muistoksi hauskasta ja onnellisesta hetkestä, vaan olemme osanneet nauraa hölmöilyllemme myös jälkikäteen. Teetinpä joukon kuvia ihan paperisiksi versioiksikin ja vein yhden kappaleen äidille hänen muutettuaan hoivakotiin. Äiti nauroi katketakseen kuvalle ja tuntui, että nauru vain syventyi, mitä pidemmälle sairaus eteni.

Tuossa kuvassa oli pitkään jotakin kummallista taikaa. Sillä pyyhittiin kyyneliä. Aina sitä ei kestetty edes katsoa, koska se nauratti niin paljon. Silloin äiti käänsi sen ympäri tai nosti kädet nauraen silmiensä eteen. Hoitajat olivat myöhemmin myös kertoneet äidin kantaneen kuvaa ylpeydellä mukanaan ja esitelleen sitä kaikille.

Jossain kohtaa kuva alkoi tulla kaltoinkohdelluksi. Se synnytti vierailuilla yhä naurua, mutta sitä heiteltiin ja rypisteltiin. Ja sitten koitti päivä, jolloin kuvasta löytyi enää puolet. Sillekin vielä naurettiin, naurettiin jopa sille, mihin puolet oli kadonnut. Seuraavalla vierailukerralla jäljellä oli enää pienen pieni palanen, loppu kuvasta oli kadonnut kokonaan. 

Myöhemmin päätin viedä äidille toisen kuvan samasta tilanteesta. Yllättäen äidin reaktio ei ollutkaan suunnaton nauru. Äiti kehui kuvaa hyväksi. Ja vain kuukautta-kahta myöhemmin repi sen kahtia. Silloin päätin, että en enää veisi kolmatta.

En ikinä saa selville, mikä kuvassa on saanut äidin kavahtamaan tai ahdistumaan. Mikä on aiheuttanut tuhoamisvimman, pakon päästä eroon tuosta ennen niin paljon naurua synnyttäneestä kuvasta. Valehtelisin väittäessäni, ettei minuun satu se, että yhteinen kuvamme on tullut revityksi, vaikka tiedän, ettei se äiti, joka minulla on ollut, olisi koskaan tehnyt moista. Ja tiedän, että ajan kanssa kipu helpottaa. Juuri nyt vain tuntuu siltä, kuin minut itseni olisi revitty kahtia. 

Minulle tuo sarja kuvia on edelleen hyvin rakas muisto, paitsi yhteisestä lämpimästä hetkestä kuvia ottaessa, myös lukuisista kuvailemistani naurunremakoista myöhemmin. Se on tuonut meille iloa ja lohtua. Pakottanut nauramaan itsellemme. Jonkin aikaa se oli meidän turvallinen rutiinimme. Nyt on aika hyväksyä, että sen voima ei enää riitä ja muistaa, miten pitkään ja miten kauniisti se kuitenkin riitti. Miten merkittävä se oli.

Jos jossain kohtaa en jaksakaan

Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni paljon erilaisia asioita, kirjoittanutkin niitä paperille. Huomaan tunnistavani itsessäni paljon asioita, joita en vielä jokin aika sitten pystynyt näkemään, ja jonkinlaisten lukkojen hitaasti aukeavan. Kun avaimet löytyvät, koen helpotusta. Siitä huolimatta  kauan suljettuna olleiden ovien avaaminen on pelottavaa.

Tänään oli yksi tämän kesän parhaista, onnellisimmista päivistä. Olin talkoilemassa lastentapahtumassa ja kerroin kymmeniä kertoja samaa kuvausta luontopolulle muuttaneesta peikosta vaihtuville kasvoille. Sain paljon kiitoksia tervetulotoivotuksista ja näin ihania ilmeitä ihmisten kasvoilla aina vauvasta vaariin. Tunsin oloni vapautuneeksi ja nautin täysin siemauksin tuosta iloisesta tunnelmasta, johon sisältyi jännittävää kihelmöintiä. Rakastin sitä, miten aikuiset heittäytyivät mukaan ja miten lapset uppoutuivat kertomaani täydellisen todesti.

Kun pääsin kotiin, olin väsynyt. Väsynyt, mutta onnellinen. Tuo onni ei estänyt minua myöhemmin illalla kyynelehtimästä. Pala nousi jälleen kurkkuun, kun jotkin Kaija Koon laulamat sanat upposivat syvälle. En edes muista, mitkä. Yhtäkkiä huomasin kuitenkin ajatusteni karkaavan kappaleesta omille teilleen, leijailevan sinne tänne ja vähitellen yhä syvemmälle. Elämä näytti taas kerran, ettei ole onnellisia päiviä. Eikä surullisia päiviä. Ei vihaisia päiviä. On olemassa päiviä, joihin sisältyy onnellisia, surullisia ja vihaisia hetkiä. Ja lukuisia muita tunteita, joita en edes yritä alkaa nimetä.

Olen monesti saanut kuulla ystäviltäni, että on täysin ymmärrettävää, jos jossain kohtaa en jaksakaan. Jos haluankin heittää hanskat hetkeksi tiskiin ja todeta, ettei minusta olekaan esimerkiksi keskittymään opintoihini täysipainoisesti. Että kukaan, ei siinä kohtaa tule tuomitsemaan minua. Minä olen mielessäni jopa pohtinut, että se hetki tulee vielä. En tiedä, koska, mutta jollain tavalla aavistelen, että vahvinkaan ihminen ei kykene repeämään kahtia käsittelemään voimakasta luopumiskokemusta ja suoriutumaan kiitettävästi opinnoista. Että jossain tulee vastaan raja.

Tiedostan, että se hetki tulee hyvin todennäköisesti eteen. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin, etten ole riittävän rohkea tai uskalias nostamaan käsiä pystyyn. En ehkä edes pelkää asioiden jäädyttämistä hetkeksi. En vain tiedä, miten saan taas lujan otteen, jos höllennän ja päästän irti.

Äidin sairaus on sellainen, etten koskaan tiedä, mitä sen suhteen tulee tapahtumaan. En tiedä, miten elämä kuljettaa ja miten nopeasti tai hitaasti kaikki lopulta etenee. Luulen, että myös se vaikeuttaa tilannetta. Ehkä en uskallakaan tunnistaa ja nähdä omia rajojani, sillä uskon selviäväni eteenpäin aina tiettyyn pisteeseen asti. Että ehkä minä jaksan siihen asti, että asia x tapahtuu. Ja aina tulee uusi x. 

Minä en ole selvännäkijä, enkä tiedä, miten tässä käy. Minulla on kuitenkin aavistus, että sinnittelen, kunnes tämä matka on tullut päätökseen. Kunnes herra Alzheimer on pakannut raskaat laukkunsa, kääntänyt selkänsä ja lähtenyt matkoihinsa. Kunnes tiedän, ettei minun enää tarvitse odottaa loputtoman pitkän luopumisprosessin ja jäähyväisten päättymistä. Onko se asia x, johon asti minä sinnittelen,  äidin kuolema? Sittenkö minä uskallan huomata voimieni todella ehtyneen? Vai uskallanko silloinkaan?

Velvollisuudentunne voi olla vankila

Netflix. Anna, a lopussa. Kuudes jakso. 

Velvollisuudentunne voi olla vankila, totesi Marilla Cuthbert. 

Jokin minussa kolahti ja kovaa. 

Viime kesänä leikkasin kanaa vuoroviikoin aamuin ja illoin. 8 tuntia päivästäni kului töissä ja useimpina päivinä koin pakottavaa tarvetta varata aikaa siihen, että kävin katsomassa äitiä - etenkin sen jälkeen, kun äiti muutti hoivakotiin toukokuun alussa. Pesin pyykkiä, laitoin ruokaa. Vilkuilin vähän väliä kelloa ja yritin miettiä, ehdinkö. Elämä oli melkoista pyöritystä. Pyöritystä, jonka velvollisuuden tunteeni aiheutti - jos en tehnyt näitä asioita, koin huonoa omaatuntoa, pelkäsin, etten ole riittävästi. Todellisuudessa koin itseni riittämättömäksi, tein mitä tahansa.

On vaikea myöntää itselleen, että on elänyt melkein koko elämänsä velvollisuudentunteen ohjaamana. Sain koulussa hyviä numeroita ja niiden myötä nostin sisäistä rimaani yhä korkeammalle. Jotain kertonee se, että purskahdin lohduttomiin kyyneliin saadessani  kahdeksannella tai yhdeksännellä 8½ fysiikan kokeesta. Äiti yritti lohduttaa, mutta tuossa hetkessä hyvä arvosanani tuntui tuskin tyydyttävältä. Kun kympeistä tuli kohdallani melkein itsestäänselvyys muiden silmissä, en pystynyt enää arvosanoilla näyttämään olevani riittävä tai tehneeni töitä niiden eteen. Ansainneeni ne. Minuun kohdistettiin vahvoja odotuksia ja oletuksia, joita pyrin noudattamaan. Koin velvollisuudekseni saada hyviä arvosanoja ja pitää "tasoa" yllä. 

Mihin tämä johti? Minusta tuli nopeasti kympin tyttö, joka koki, ettei tehdyllä työllä ollut väliä, koska sen tuomia arvosanoja pidettiin niin itsestään selvinä, mutta joka ei voinut laskea rimaa, koska pelkäsi silloin tulevan sanomista. Silloin asia ehkä huomattaisiin. Enkä minä halunnut tulla huomatuksi sillä tavoin, sillä koin velvollisuudekseni olla huomaamaton, se joka ei aiheuta harmia. 

Minä en osaa sanoa ei. Siinä suhteessa olen tullut paljon äitiin. Olen se, jolta on helppo kysyä, voinko tulla avuksi tai voinko tehdä sen ja sen ja sen asian. Kasaan itselleni ylimääräisiä velvollisuuksia. Toiset näistä ovat mukavia, sellaisia, joista oikeasti innostun, mutta jotka kuitenkin tulevat väärään aikaan. Toiset sellaisia, joita en vain yksinkertaisesti pystyisi tai haluaisi hoitaa. Ja silti vastaan kyllä. Useimmiten. 

Note to self: Löysää sitä hiivatin köyttä! Vasta muutettuani omilleni ja ottaessani eroa vanhoihin kaavoihin ja välimatkan kasvaessa perheeseen, olen oppinut pikku hiljaa löysäämään köyttä minun ja velvollisuuden tunteeni välissä, mutta työtä on edelleen tehtävänä. Keskiössä tässä työssä on ehdottomasti ollut mieleni ja kehoni kuunteleminen - loppuen lopuksi ne tietävät parhaiten, mitä tarvitsen ja mikä on minulle hyväksi. Ainaisen suorittajan haasteena on kuunnella ja totella niitä silloinkin, kun ne pyytävät hidastamaan.

Lukiossa opettelin ottamaan vastaan ainoat kutoseni ja seiskani, ne muutamat pitkän matematiikan viimeisistä kursseista, mutta vielä yliopistossakin opettelen sietämään heikompia arvosanoja. Ei minun tarvitse saada nelosta tai vitosta jokaisesta kurssista, kolmonenkin on varsin kelpo. Eikö? 

Velvollisuudentunne voi olla vankila. 

Jos sen kourissa on kärvistellyt vuosikausia, pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä, voi irtipäästäminen olla tuskallisen työn takana. 

Köyden löystyessä alkaa kuitenkin nähdä itsensä ja elämän uudessa valossa.

Tänä kesänä leikkaan kanaa vuoroviikoin aamuin ja illoin. 8 tuntia päivästäni kuluu töissä ja useimpina päivinä kuuntelen itseäni ja varaan aikaa siihen, mikä on minulle tärkeää ja mieleistä. Lisäksi pesen pyykkiä, laitan ruokaa ja käyn kaupassa, mutta en koe huonoa omaatuntoa siirtäessäni jotain tehtävää päivällä tai kahdella. Vilkuilen kelloa harvemmin. Stressitasoni ovat huomattavan alhaalla, vaikka muutama koulutehtävä vielä roikkuu kevään jäljiltä. Äidin luona kävimme veljieni kanssa äitienpäivänä, pientä velvollisuuden tunnetta havaittavissa - seuraavasta kerrasta en murehdi etukäteen. Minun ei tarvitse miettiä, olenko riittävä - ei tänä kesänä. 

Puhumisen tärkeydestä

Alkuvuoden aikana olen käynyt läpi melkoisia tunnekokemuksia ja vähitellen tilanne kärjistyi siihen, että itkemisestä tuli jonkinlainen jokapäiväinen normi. Itkin, vaikken tunnistanut selvää syytä tai ärsykettä. Kaikki oli hyvin siihen asti, kun olin yliopistolla tai keskityin tekemään jotakin, joka ei antanut ajatuksille sijaa. Yksin ollessani, usein jo kotimatkalla, saatoin nieleskellä kyyneliä ja tunsin palan, tai pikemminkin möykyn, nousevan kurkkuun. Lopulta ajatussumusta tuli niin hallitseva, että pakeneminen askareisiin tuntui vaikealta, ajatussumun sakeutuminen toi mukanaan aloittamisen vaikeuden. Ymmärsin, että kaikki ei ollut todellakaan kunnossa ja olin yrittänyt jälleen selvitä omillani. Kirjoittelin toki ystävilleni ja vuoronperään he kyselivät, olinko miettinyt puhuvani jollekin ammattilaiselle. Vastauksista kaikui huoli, mutta minä jahkailin ja pyöritin samoja ajatuksia päivästä toiseen.

Nyt olen kiitollinen siitä, että uskaltauduin lopulta jahkailuni jälkeen jälleen tekemään sen, mitä helposti vältän ja joka kuitenkin on kokemusteni mukaan se, mitä minun pitäisi tehdä jatkuvasti: Uskalsin ylittää sen uudestaan korkeutta keränneet kynnyksen ja puhua tilanteestani avoimesti yliopistolla edes jollekulle opettajalle, hakea apua. Huomasin nopeasti, että vastaanotto oli mitä lämpimin ja minua kuunneltiin aidosti ja tilanteestani välitettiin. En olisi ikinä uskonut, että voisin isossa yliopistossa kokea sitä samaa yhteisöllisyyttä ja turvaa, mitä koin pienessä lukiossamme, mutta olin todellakin väärässä.

Olen aina ollut se, jonka on helpompi kirjoittaa asioita ylös ja pyöritellä niitä oman päänsä sisällä kuin todella sanoa niitä ääneen. Mutta vaikka kirjoittaminen on minulle eräänlaista terapiaa ja ajatuksia jäsentävä menettelytapa, se ei korvaa asioiden puimista ääneen. En voi tarpeeksi korostaa, miten tärkeää on, että on joku, jolle voi oikeasti puhua kaiken ja jolle jutellessa kokee tulleensa kuulluksi omana itsenään ja hyväksytyksi kaikkine tunteineen. Sitä kokee välillä itsensä typeräksi jauhaessaan samoja asioita kerta toisensa jälkeen, mutta se on lopulta asian ydin - vaikeat asiat harvoin ratkeavat yhdellä puhumiskerralla eikä keskusteluun niistä voi lähteä ajatuksella "nyt puhun tämän halki ja sen jälkeen en enää ikinä palaa siihen, sen jälkeen se ei enää vaikuta elämääni". Ei se mene niin. Vaaditaan aikaa ja mikä tärkeintä, toistoa.

Haluan muistuttaa, että elämä ei edelleenkään ole joko hyvää tai huonoa. Se on pikemminkin hyviä ja huonoja hetkiä, joiden suhde vaihtelee päivien ja viikkojen kuluessa, ja on tärkeää löytää myös niitä hyviä asioita. Se, että löytää vaikeina aikoina jotain hyvää ei todellakaan tarkoita, että hyvän huomaamalla työntäisi varjot ja möröt jonnekin ja kieltäisi niiden olemassaolon. En usko, että asioiden kieltäminen on ratkaisu mihinkään. Se vain pidentää ja mutkistaa asioiden kästittelyä - ennemmin tai myöhemmin meidän on kohdattava mörkömme päästäksemme sinuiksi menneisyytemme ja nykyisyytemme kanssa. Se vaatii meiltä jokaiselta jo aiemmin perään kuuluttamaani aikaa - toisilta enemmän, toisilta vähemmän - mutta haluan luottaa siihen, että kohtaamalla omat muistonsa, kokemuksensa ja tunteensa, oppii lopulta hyväksymään ja selviämään asioista. Kukaan meistä ei voi ennakolta tietää, millaisia yllätyksiä elämä heittää tiellemme, mutta voimme tehdä töitä selvitäksemme niistä asioista.

Puhutaan siis. Annetaan itsellemme aikaa ja yritetään olla itsellemme armollisia, mutta puhutaan. Ja itketään, kun siltä tuntuu!

Muistathan tänä vuonna

Vuoden vaihtuessa monet ottavat ainakin hetkeksi itseään niskasta kiinni. Luvataan pitää parempaa huolta itsestä ja tavoitella kevyempää minää - useimmiten esimerkiksi karkki- tai herkkulakon kautta.  Vietetään tipatonta ja hipatonta ja ties mitä. Kyllä minäkin haluan pitää itsestäni huolta, mutta en aio luvata sitä yhtenä päivänä vuodesta, vaan muistutella itseäni aina tarpeen vaatiessa kuuntelemaan itseäni paremmin. Vuosien kuluessa olen myös huomannut, että pimeässä kuiskatut tai mielessä vapautetut lupaukset hiipuvat ja unohtuvat, kerta toisensa jälkeen. Tai sitten niistä tulee ylimääräinen stressinaihe, jopa kahle, joka estää nauttimasta.

Voittekin arvata, etten ole tekemässä lupauksia. En aio sitoa itseäni tiettyyn suuntaan seuraavan vuoden ajaksi, vaan yritän kliseisesti todettuna tarttua hetkeen ja katsoa, mihin se vie. Joku siellä saattaa ajatella, että juurihan minä lupasin jotain, mutta onhan siinä vivahde-ero. En lupaa itselleni mitään, mutta yritän parhaani. Yritän kuunnella, mitä kehoni ja mieleni minulle kertoo ja elää sen mukaan. Joka päivä keho ja mieli viestittävät jotain ja siihen reagoidaan joko hyvin tai huonosti. Se on elämää.

Myönnän, kyllä minäkin haluaisin luvata jotain. Haluaisin luvata soittavani äidille useammin kuin olen viimeisten kuukausien aikana soittanut. Haluaisin luvata käyväni säännöllisesti äidin luona. Haluaisin luvata voivani viettää paljon aikaa yhdessä, nyt kun se on vielä teoreettisestikin mahdollista. Mutta minä en uskalla luvata, sillä en halua rikkoa lupauksiani. Ja näiden lupausten suhteen en voi olla varma, miten osaan ne täyttää. Kyse ei ole siitä, että välittäisin vähemmän. Päinvastoin.

Täytyy myöntää, että herra Alzheimer on yllättänyt minut. Se on ominut itselleen jotain, mistä olen yrittänyt kynsin hampain pitää kiinni. Olen uskotellut itselleni asioita ja pettynyt itseeni, siihen, etten ole tehnyt riittävästi tai jättänyt tekemättä jotain sellaisissa tilanteissa, kun olisi pitänyt tehdä. Pettynyt siihen, ettei lääkkeillä näytä olleen mitään vaikutusta ja yhteys katkeilee. Pettynyt siihen, että aika tuntuu valuvan sormien välistä, vaikka kuinka puristan niitä yhteen. Mutta tiedättekö, olen oppinut jotain. Tai ehken ihan täysin sisäistänyt koko merkityksessään, mutta taas hieman paremmin. Minä olen vain ihminen. Minun voimani ja käteni eivät riitä kaikkeen - ja se jos mikä on inhimillistä.

Näin uuden vuoden kynnyksellä haluankin muistuttaa teitä: Me olemme kaikki lopulta vain ihmisiä. Muistetaan vuonna 2017 kohdella toisiamme kuin ihminen ihmistä ja lisäksi nähdä itsemme ihmisenä rajoineen kaikkineen. ♥