Täytyy uskaltaa elää vaikka rakastaa

Yhteishaun lähestyessä keväällä muistan vääntäneeni ja kääntäneeni hakukohteiden välillä. Tiesin kyllä haluavani luokanopettajaksi enkä oikeastaan osannut oppilaanohjaajammekaan kehotuksista keksiä toista vaihtoehtoja - rehellisesti sanottuna en edes tiennyt, miksi olisi pitänyt. Lopulta luokanopettajan rinnalle nousi erityispedagogiikka, mutta vahvin palo oli silti okl:n suuntaan. Vaikeuksia tuottikin ennemmin se, mihin kaupunkeihin tulisin kohdistamaan hakuni. Kuinka kauas olisin valmis muuttamaan? Oliko minulla oikeastaan lähimpien vaihtoehtojen lisäksi muita mahdollisuuksia? Voisinko todella ottaa eroa enemmän kuin vajaat 100 km Turkuun tai Raumalle?

Myönnän, että vaakakupissa painoi hyvin paljon äidin tilanne. Jossain kohtaa aloin kuitenkin ymmärtää, että tarvitsisin kunnollisen maisemanvaihdoksen, jotta voisin todella keskittyä opiskeluuni ja uuteen, aikaisempaa itsenäisempään elämänvaiheeseen. Kirjoitettuna se saattaa kuulostaa karulta, mutta uudet tuulet tuntuivat todella tulevan tarpeeseen. Ja silti - mitä lähemmäs tulosten julkaisun hetki tuli, sitä epävarmempi olin. Oliko ollut elämäni suurimpia virheitä tunkea Jyväskylä ensimmäiseksi vaihtoehdoksi? Mitä tapahtuisi, jos todella muuttaisin melkein 300 km päähän? Samaan aikaan päässäni jyskytti, etten selviä, jos en pääse aloittamaan uutta vaihetta elämässäni ja joudun kaiken huipuksi pinnistämään itseni äärimmilleni vielä uuden pääsykoerumban myötä... Olo oli siis mitä ristiriitaisin.

Olen jo kirjoittanut moneen kertaan, miten hyvää muutos onkaan tehnyt. Olen kuvaillut onnellista ihmistä peilikuvassani ja sisälläni vellovaa onnen tunnetta. Mutta en ehkä ole täysin ymmärtänyt, mistä se on kummunnut. Äskettäin kuuntelin kuitenkin Johanna Kurkelan Ingrid -albumin kappaleita ja takerruin useammankin laulun sanoihin löytäessäni niistä hyvin paljon itseäni - jotain, mikä iskee syvälle ja saa tajuamaan, että näinhän se on.

Rakkaus tekee vapaaksi on tärkeä muistutus siitä, että vaikka kuinka rakastaisi toista, on annettava tilaa niin itselle kuin toiselle. Mielestäni se pätee niin parisuhteeseen, ystävyyssuhteeseen kuin perhesuhteeseenkin. Takerruin itse ehkä liikaa siihen pelkoon, että menetän jotain muuttamalla kauas ja tavoittelemalla omia unelmiani. Minulle toki toitotettiin jokaisessa kadunkulmassa, että minun täytyy keskittyä omaan tulevaisuuteeni. Voin kertoa, että niin totta kuin se on aina ollutkin, on se tehnyt kipeää. Olen jollain tavalla halunnut kieltää moisen vapauden ja oikeuden itseltäni. Onneksi en enää sitä tee vaan olen uskaltanut elää omaa elämääni. Mietin toki päivittäin äitiä ja kotia, mutta suuren osan päivästä pystyn keskittymään jälleen muuhun.

"Mut hymyiltiin ja hyvästeltiin

Sillä täytyy uskaltaa elää vaikka rakastaa

Ja mä tärisin ja halusin kääntyä kotiin takaisin

Sä selitit kuinka hienosti mä pärjäisin

Kiitos kun sä sanoit niin"

- Johanna Kurkela, Rakkaus tekee vapaaksi

Jälleennäkemisen kyyneleitä

Viime viikko kului jännittyneissä ja odottavissa tunnelmissa. 1,5 kk sitten matkasin koiran kanssa junalla Jyväskylään ja sen jälkeen yhteydenpito kotiin on rajoittunut puhelimella tapahtuvaan viestintään (soittoihin ja whatsapp-keskusteluihin). Siitä huolimatta, että puheluista äidin kanssa on tullut miltei jokapäiväinen rutiini, oli ihanaa päästä halaamaan toista ja nähdä toisen kasvot! Parkkipaikalla äiti pääsi viimeisenä autosta ulos tahittuaan jonkin aikaa turvavyön kanssa ja kapsahti sen jälkeen kyyneliin purskahtaen kaulaani. Myöhemmin kuulin, että ensimmäiset itkut oli itketty jo Jyväskylän rajalla.

Sisällä odottikin sitten asunnon esittely ja tuliaisten jako. Isältä vaimoineen sain viikonlopuksi (ja sen ylikin) "selviytymispakkauksen", joka sisälsi kaikkea kinkusta juustoon, kekseihin ja kaakaoon. Äiti oli käynyt hommaamassa uuden mehitähden ja antoi sen sanoen, että tällä kertaa en saisi kastella liikaa (syntymäpäivälahjaksi saamani mehitähti kun sattui mädäntymään, vaikka sitä en kertaakaan ehtinyt kastella...). Koirakin sai oman luunsa ja mehitähden lisäksi saamani fazerin suklaapatukan sujautin kaappiin odottamaan pahan päivän varalle.

Isä vaimoineen yöpyi keskustassa hotellissa kahdestakin syystä: 1) Asuntoni on auttamatta liian pieni majoittamaan kaikki. 2) Alkuperäisenä suunnitelmana oli, että saisimme viettää aikaa nimenomaan äidin ja poikien kanssa yhdessä, koska äidin tänne tulo ei ole itsestäänselvyys. Yhdessä kahviteltiin kuitenkin jokaisena päivänä ja oli mieletöntä huomata, miten vanhempani pystyivät todellakin olemaan samassa tilassa, kun eron jälkeen tilanne on välillä ollut todella paha... Jotenkin tuli konkreettisesti sellainen olo, että kaikki on loppupeleissä niin hyvin kuin tällaisessa tilanteessa ylipäänsä on mahdollista.

Viikonlopusta jäi käteen paljon hyvää: tutustutin äitiä ja poikia keskustaan, uppouduimme äidin kanssa Harjun Paperin ihanien korttihyllyjen väliin, tukahdutimme makeannälän Pandan tehtaanmyymälässä, kiersimme lähimaastoa koiran kanssa ja nukuimme yhdessä vuodesohvalla poikien vallatessa makuuhuoneeni.

Vaikka eron hetkellä tuntuikin haikealta ja asuntoon koiran kanssa palatessa hiljaisuus tuntui hämmentävän hiljaiselta, voin muistella lämmöllä yhdessä vietettyä viikonloppua. Hyvästien yhteydessä muistutin äitiä seuraavasti: "Me selvittiin tästä ajasta. Seuraavaan kohtaamiseen on paljon paljon lyhempi aika. Se tulee pian." Miten helpottavaa olikaan, kun äiti vastasi tuossa tilanteessa, että niin tulee.