Kahtia revitty

Yhtenä päivänä, äidin vielä asuessa kotona, otimme kasan kuvia täynnä vääntyneitä naamoja, kieroja silmiä ja läheisyyttä. Nuo kuvat kätkevät sisälleen paljon naurua. Kuvanottotilanteessa nauroimme äidin kanssa vatsat kippurassa ja oli suoranainen ihme, että hullunkuriset ilmeemme tallentuivat kännykkäni muistiin jopa kohtalaisen tarkkoina, sillä käteni toden totta pysyivät hädin tuskin laukaisimen virkaa ajavan napin päällä.

Nauru ei suinkaan jäänyt pelkästään muistoksi hauskasta ja onnellisesta hetkestä, vaan olemme osanneet nauraa hölmöilyllemme myös jälkikäteen. Teetinpä joukon kuvia ihan paperisiksi versioiksikin ja vein yhden kappaleen äidille hänen muutettuaan hoivakotiin. Äiti nauroi katketakseen kuvalle ja tuntui, että nauru vain syventyi, mitä pidemmälle sairaus eteni.

Tuossa kuvassa oli pitkään jotakin kummallista taikaa. Sillä pyyhittiin kyyneliä. Aina sitä ei kestetty edes katsoa, koska se nauratti niin paljon. Silloin äiti käänsi sen ympäri tai nosti kädet nauraen silmiensä eteen. Hoitajat olivat myöhemmin myös kertoneet äidin kantaneen kuvaa ylpeydellä mukanaan ja esitelleen sitä kaikille.

Jossain kohtaa kuva alkoi tulla kaltoinkohdelluksi. Se synnytti vierailuilla yhä naurua, mutta sitä heiteltiin ja rypisteltiin. Ja sitten koitti päivä, jolloin kuvasta löytyi enää puolet. Sillekin vielä naurettiin, naurettiin jopa sille, mihin puolet oli kadonnut. Seuraavalla vierailukerralla jäljellä oli enää pienen pieni palanen, loppu kuvasta oli kadonnut kokonaan. 

Myöhemmin päätin viedä äidille toisen kuvan samasta tilanteesta. Yllättäen äidin reaktio ei ollutkaan suunnaton nauru. Äiti kehui kuvaa hyväksi. Ja vain kuukautta-kahta myöhemmin repi sen kahtia. Silloin päätin, että en enää veisi kolmatta.

En ikinä saa selville, mikä kuvassa on saanut äidin kavahtamaan tai ahdistumaan. Mikä on aiheuttanut tuhoamisvimman, pakon päästä eroon tuosta ennen niin paljon naurua synnyttäneestä kuvasta. Valehtelisin väittäessäni, ettei minuun satu se, että yhteinen kuvamme on tullut revityksi, vaikka tiedän, ettei se äiti, joka minulla on ollut, olisi koskaan tehnyt moista. Ja tiedän, että ajan kanssa kipu helpottaa. Juuri nyt vain tuntuu siltä, kuin minut itseni olisi revitty kahtia. 

Minulle tuo sarja kuvia on edelleen hyvin rakas muisto, paitsi yhteisestä lämpimästä hetkestä kuvia ottaessa, myös lukuisista kuvailemistani naurunremakoista myöhemmin. Se on tuonut meille iloa ja lohtua. Pakottanut nauramaan itsellemme. Jonkin aikaa se oli meidän turvallinen rutiinimme. Nyt on aika hyväksyä, että sen voima ei enää riitä ja muistaa, miten pitkään ja miten kauniisti se kuitenkin riitti. Miten merkittävä se oli.

Jos jossain kohtaa en jaksakaan

Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni paljon erilaisia asioita, kirjoittanutkin niitä paperille. Huomaan tunnistavani itsessäni paljon asioita, joita en vielä jokin aika sitten pystynyt näkemään, ja jonkinlaisten lukkojen hitaasti aukeavan. Kun avaimet löytyvät, koen helpotusta. Siitä huolimatta  kauan suljettuna olleiden ovien avaaminen on pelottavaa.

Tänään oli yksi tämän kesän parhaista, onnellisimmista päivistä. Olin talkoilemassa lastentapahtumassa ja kerroin kymmeniä kertoja samaa kuvausta luontopolulle muuttaneesta peikosta vaihtuville kasvoille. Sain paljon kiitoksia tervetulotoivotuksista ja näin ihania ilmeitä ihmisten kasvoilla aina vauvasta vaariin. Tunsin oloni vapautuneeksi ja nautin täysin siemauksin tuosta iloisesta tunnelmasta, johon sisältyi jännittävää kihelmöintiä. Rakastin sitä, miten aikuiset heittäytyivät mukaan ja miten lapset uppoutuivat kertomaani täydellisen todesti.

Kun pääsin kotiin, olin väsynyt. Väsynyt, mutta onnellinen. Tuo onni ei estänyt minua myöhemmin illalla kyynelehtimästä. Pala nousi jälleen kurkkuun, kun jotkin Kaija Koon laulamat sanat upposivat syvälle. En edes muista, mitkä. Yhtäkkiä huomasin kuitenkin ajatusteni karkaavan kappaleesta omille teilleen, leijailevan sinne tänne ja vähitellen yhä syvemmälle. Elämä näytti taas kerran, ettei ole onnellisia päiviä. Eikä surullisia päiviä. Ei vihaisia päiviä. On olemassa päiviä, joihin sisältyy onnellisia, surullisia ja vihaisia hetkiä. Ja lukuisia muita tunteita, joita en edes yritä alkaa nimetä.

Olen monesti saanut kuulla ystäviltäni, että on täysin ymmärrettävää, jos jossain kohtaa en jaksakaan. Jos haluankin heittää hanskat hetkeksi tiskiin ja todeta, ettei minusta olekaan esimerkiksi keskittymään opintoihini täysipainoisesti. Että kukaan, ei siinä kohtaa tule tuomitsemaan minua. Minä olen mielessäni jopa pohtinut, että se hetki tulee vielä. En tiedä, koska, mutta jollain tavalla aavistelen, että vahvinkaan ihminen ei kykene repeämään kahtia käsittelemään voimakasta luopumiskokemusta ja suoriutumaan kiitettävästi opinnoista. Että jossain tulee vastaan raja.

Tiedostan, että se hetki tulee hyvin todennäköisesti eteen. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin, etten ole riittävän rohkea tai uskalias nostamaan käsiä pystyyn. En ehkä edes pelkää asioiden jäädyttämistä hetkeksi. En vain tiedä, miten saan taas lujan otteen, jos höllennän ja päästän irti.

Äidin sairaus on sellainen, etten koskaan tiedä, mitä sen suhteen tulee tapahtumaan. En tiedä, miten elämä kuljettaa ja miten nopeasti tai hitaasti kaikki lopulta etenee. Luulen, että myös se vaikeuttaa tilannetta. Ehkä en uskallakaan tunnistaa ja nähdä omia rajojani, sillä uskon selviäväni eteenpäin aina tiettyyn pisteeseen asti. Että ehkä minä jaksan siihen asti, että asia x tapahtuu. Ja aina tulee uusi x. 

Minä en ole selvännäkijä, enkä tiedä, miten tässä käy. Minulla on kuitenkin aavistus, että sinnittelen, kunnes tämä matka on tullut päätökseen. Kunnes herra Alzheimer on pakannut raskaat laukkunsa, kääntänyt selkänsä ja lähtenyt matkoihinsa. Kunnes tiedän, ettei minun enää tarvitse odottaa loputtoman pitkän luopumisprosessin ja jäähyväisten päättymistä. Onko se asia x, johon asti minä sinnittelen,  äidin kuolema? Sittenkö minä uskallan huomata voimieni todella ehtyneen? Vai uskallanko silloinkaan?