Jos jossain kohtaa en jaksakaan

Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni paljon erilaisia asioita, kirjoittanutkin niitä paperille. Huomaan tunnistavani itsessäni paljon asioita, joita en vielä jokin aika sitten pystynyt näkemään, ja jonkinlaisten lukkojen hitaasti aukeavan. Kun avaimet löytyvät, koen helpotusta. Siitä huolimatta  kauan suljettuna olleiden ovien avaaminen on pelottavaa.

Tänään oli yksi tämän kesän parhaista, onnellisimmista päivistä. Olin talkoilemassa lastentapahtumassa ja kerroin kymmeniä kertoja samaa kuvausta luontopolulle muuttaneesta peikosta vaihtuville kasvoille. Sain paljon kiitoksia tervetulotoivotuksista ja näin ihania ilmeitä ihmisten kasvoilla aina vauvasta vaariin. Tunsin oloni vapautuneeksi ja nautin täysin siemauksin tuosta iloisesta tunnelmasta, johon sisältyi jännittävää kihelmöintiä. Rakastin sitä, miten aikuiset heittäytyivät mukaan ja miten lapset uppoutuivat kertomaani täydellisen todesti.

Kun pääsin kotiin, olin väsynyt. Väsynyt, mutta onnellinen. Tuo onni ei estänyt minua myöhemmin illalla kyynelehtimästä. Pala nousi jälleen kurkkuun, kun jotkin Kaija Koon laulamat sanat upposivat syvälle. En edes muista, mitkä. Yhtäkkiä huomasin kuitenkin ajatusteni karkaavan kappaleesta omille teilleen, leijailevan sinne tänne ja vähitellen yhä syvemmälle. Elämä näytti taas kerran, ettei ole onnellisia päiviä. Eikä surullisia päiviä. Ei vihaisia päiviä. On olemassa päiviä, joihin sisältyy onnellisia, surullisia ja vihaisia hetkiä. Ja lukuisia muita tunteita, joita en edes yritä alkaa nimetä.

Olen monesti saanut kuulla ystäviltäni, että on täysin ymmärrettävää, jos jossain kohtaa en jaksakaan. Jos haluankin heittää hanskat hetkeksi tiskiin ja todeta, ettei minusta olekaan esimerkiksi keskittymään opintoihini täysipainoisesti. Että kukaan, ei siinä kohtaa tule tuomitsemaan minua. Minä olen mielessäni jopa pohtinut, että se hetki tulee vielä. En tiedä, koska, mutta jollain tavalla aavistelen, että vahvinkaan ihminen ei kykene repeämään kahtia käsittelemään voimakasta luopumiskokemusta ja suoriutumaan kiitettävästi opinnoista. Että jossain tulee vastaan raja.

Tiedostan, että se hetki tulee hyvin todennäköisesti eteen. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin, etten ole riittävän rohkea tai uskalias nostamaan käsiä pystyyn. En ehkä edes pelkää asioiden jäädyttämistä hetkeksi. En vain tiedä, miten saan taas lujan otteen, jos höllennän ja päästän irti.

Äidin sairaus on sellainen, etten koskaan tiedä, mitä sen suhteen tulee tapahtumaan. En tiedä, miten elämä kuljettaa ja miten nopeasti tai hitaasti kaikki lopulta etenee. Luulen, että myös se vaikeuttaa tilannetta. Ehkä en uskallakaan tunnistaa ja nähdä omia rajojani, sillä uskon selviäväni eteenpäin aina tiettyyn pisteeseen asti. Että ehkä minä jaksan siihen asti, että asia x tapahtuu. Ja aina tulee uusi x. 

Minä en ole selvännäkijä, enkä tiedä, miten tässä käy. Minulla on kuitenkin aavistus, että sinnittelen, kunnes tämä matka on tullut päätökseen. Kunnes herra Alzheimer on pakannut raskaat laukkunsa, kääntänyt selkänsä ja lähtenyt matkoihinsa. Kunnes tiedän, ettei minun enää tarvitse odottaa loputtoman pitkän luopumisprosessin ja jäähyväisten päättymistä. Onko se asia x, johon asti minä sinnittelen,  äidin kuolema? Sittenkö minä uskallan huomata voimieni todella ehtyneen? Vai uskallanko silloinkaan?