Maailmassa on monenlaisia ihmisiä. Toisille riittää, että pitää huolen pääasiassa omista asioistaan. Toisilla tuntuu puolestaan olevan suoranainen pakkomielle sörkkiä muiden asioita vähän liiankin kanssa. Sitten on niitä, jotka ovat valmiit elämään elämänsä muita varten, sivuuttaen omat halunsa ja tarpeensa, jotta muilla olisi hyvä olla. Sellaisia ihmisiä kuin äitini.
Mieleeni on jäänyt vahvasti eräs ostosreissu, jonka aikana äiti jäi katselemaan vaatekaupassa marjapuuronpunaista paitaa. Tiesin, ettei meillä ollut älyttömästi ylimääräistä rahaa, mutta äiti olisi ollut valmis kustantamaan tuon paidan sijaan meille lapsille jos jonkinmoista vaatetta. Meni melkoinen aika, ennen kuin sain äidin suostuteltua edes kokeilemaan kyseistä paitaa - kokeilu ei tarkoittanut, että se olisi pakko ostaa. Lopulta paita löysi tiensä kassan kautta äidin vaatekaappiin, kun painotin, että äiti saisi kyllä ostaa joskus jotain itselleenkin. Muistan äidistä huokuneen onnellisuuden tuosta yhdestä vaatekappaleesta, vaikka ostopäätökseen myöntyminen tuntuikin vaikealta.
Mitä tulee harrastuksiimme liittyviin talkootoimiin ja maksuihin, en osaa kuin olla kiitollinen. Taitoluisteluharrastukseni jokakeväinen näytösrumba pukujen ompeluineen, lavastuksineen ja lukuisine muine järjestelyineen vei äidin huomion moneena keväänä. Pukuja valmistui monelle luistelijalle ja oman pukuni viimeistely jäi usein viimeiseen iltaan, koska tekemistä oli yksinkertaisesti niin paljon ja tuntui paremmalta tehdä "ulkopuolisten" puvut ensin ja keskittyä sitten omaan väkeen. En kinannut asiasta, tiesin, että oma pukuni ehtisi valmiiksi - olihan se aina ennenkin ehtinyt.
Vielä vähän ennen diagnoosin saamista äiti lupautui tekemään pukuja. Aikaan, jolloin sairausloma oli jo alkanut ja oireet tulleet jossain määrin näkyviin. Tuolloinkin äiti halusi yhä auttaa, mutta valitettavasti ompelusta ei lopulta tullut juuri mitään ja muistankin itse väsänneeni vaaleanpunaisia possupukuja, kun äidin näkökyky ei enää toiminut yhteen ompelukoneen kanssa.
Myös työssään äiti huolehti muista ja lapset ovat yhä hänelle erittäin tärkeä asia, joten olen kiitollinen siitä, että äiti on päässyt ystävänsä (ja entisen työkaverinsa) luona näkemään tuttuja perhepäivähoidossa olevia lapsia. Äidin välittämistä kuvaavat myös tarinat lapsuudesta, joissa hän oli valmis puolustamaan pikkusisaruksiaan kiusaajilta jopa nyrkit ojossa. Äidin oma reaktio naurunpyrähdyksiimme: "No pakkohan se oli, jos sisaruksia kiusattiin."
Nämä esimerkit ovat vain murunen siitä, mitä äiti on ollut valmis tekemään. Muistan äidin myös haaveilleen toisinaan ulkomaanmatkoista, mutta viimeisimmästäkin Tallinnan reissustakin on jo lähemmäs 10 vuotta. Välillä äiti on murehtinut, kun hänellä ei ole ollut tarjota meille riittävästi. Jälkeenpäin tuntuu julmalta ajatella, miten pienistä asioista sitä on joskus kiukutellut, kun todellisuudessa on saanut niin paljon kuin äiti vain on kyennyt antamaan.
Tällä hetkellä toivon, että äiti saisi ennen kaikkea nauttia niistä vuosista, joita on vielä jäljellä. Kaikki ei ole mahdollista, mutta niin paljon, kuin sairaus suinkin antaa myöden. Sen, joka on aina elänyt muita varten on nyt aika saada elää myös itselleen.
Mieleeni on jäänyt vahvasti eräs ostosreissu, jonka aikana äiti jäi katselemaan vaatekaupassa marjapuuronpunaista paitaa. Tiesin, ettei meillä ollut älyttömästi ylimääräistä rahaa, mutta äiti olisi ollut valmis kustantamaan tuon paidan sijaan meille lapsille jos jonkinmoista vaatetta. Meni melkoinen aika, ennen kuin sain äidin suostuteltua edes kokeilemaan kyseistä paitaa - kokeilu ei tarkoittanut, että se olisi pakko ostaa. Lopulta paita löysi tiensä kassan kautta äidin vaatekaappiin, kun painotin, että äiti saisi kyllä ostaa joskus jotain itselleenkin. Muistan äidistä huokuneen onnellisuuden tuosta yhdestä vaatekappaleesta, vaikka ostopäätökseen myöntyminen tuntuikin vaikealta.
Mitä tulee harrastuksiimme liittyviin talkootoimiin ja maksuihin, en osaa kuin olla kiitollinen. Taitoluisteluharrastukseni jokakeväinen näytösrumba pukujen ompeluineen, lavastuksineen ja lukuisine muine järjestelyineen vei äidin huomion moneena keväänä. Pukuja valmistui monelle luistelijalle ja oman pukuni viimeistely jäi usein viimeiseen iltaan, koska tekemistä oli yksinkertaisesti niin paljon ja tuntui paremmalta tehdä "ulkopuolisten" puvut ensin ja keskittyä sitten omaan väkeen. En kinannut asiasta, tiesin, että oma pukuni ehtisi valmiiksi - olihan se aina ennenkin ehtinyt.
Vielä vähän ennen diagnoosin saamista äiti lupautui tekemään pukuja. Aikaan, jolloin sairausloma oli jo alkanut ja oireet tulleet jossain määrin näkyviin. Tuolloinkin äiti halusi yhä auttaa, mutta valitettavasti ompelusta ei lopulta tullut juuri mitään ja muistankin itse väsänneeni vaaleanpunaisia possupukuja, kun äidin näkökyky ei enää toiminut yhteen ompelukoneen kanssa.
Myös työssään äiti huolehti muista ja lapset ovat yhä hänelle erittäin tärkeä asia, joten olen kiitollinen siitä, että äiti on päässyt ystävänsä (ja entisen työkaverinsa) luona näkemään tuttuja perhepäivähoidossa olevia lapsia. Äidin välittämistä kuvaavat myös tarinat lapsuudesta, joissa hän oli valmis puolustamaan pikkusisaruksiaan kiusaajilta jopa nyrkit ojossa. Äidin oma reaktio naurunpyrähdyksiimme: "No pakkohan se oli, jos sisaruksia kiusattiin."
Nämä esimerkit ovat vain murunen siitä, mitä äiti on ollut valmis tekemään. Muistan äidin myös haaveilleen toisinaan ulkomaanmatkoista, mutta viimeisimmästäkin Tallinnan reissustakin on jo lähemmäs 10 vuotta. Välillä äiti on murehtinut, kun hänellä ei ole ollut tarjota meille riittävästi. Jälkeenpäin tuntuu julmalta ajatella, miten pienistä asioista sitä on joskus kiukutellut, kun todellisuudessa on saanut niin paljon kuin äiti vain on kyennyt antamaan.
Tällä hetkellä toivon, että äiti saisi ennen kaikkea nauttia niistä vuosista, joita on vielä jäljellä. Kaikki ei ole mahdollista, mutta niin paljon, kuin sairaus suinkin antaa myöden. Sen, joka on aina elänyt muita varten on nyt aika saada elää myös itselleen.
