Valo pimeyksien reunalla (vuosi 2015)

Jälleen on kulunut yksi vuosi. Vuosi, jonka aikana tuntuu, että olen yksittäisistä kyynelten ja surun hetkistä huolimatta kulkenut pääasiassa kohti valoa. Olen löytänyt katseeseeni ja sydämeeni luottoa tulevaan ja uskaltanut ottaa askelia kohti omaa tulevaisuuttani - niitä askelia, joiden ottamista keväällä ja kesällä pelkäsin kuollakseni. 

Muistan hetken, jolloin painoin valkoisen lakin päähäni ylioppilastoverieni rinnalla ja puheen, jonka isä piti juhlissani - sen, jonka aikana sekä itkin että nauroin, kumpaakin täydestä sydämestä (kenties tuo oli se hetki, jolloin otimme taas askeleen lähemmäs toisiamme). Muistan jännityksen arpoessani vastauksia pääsykoepaperiin ja sen surkean tyhjän fiiliksen, joka jäi jäljelle Jyväskylän haastattelun jälkeen - puhumattakaan siitä, miten pelkäsin ajan loppuvan kesken, kun vastasin soveltuvuuskokeisiin sisältyviin psykologisiin testeihin. Muistan, miten kiljuin tulosten tullessa yhdessä veljeni kanssa, halasimme ja soittelimme niin isälle kuin äidille. 

Muistan asuntotarjouksen ja muuton. Sen hetken, kun kaikki sen hetkinen omaisuuteni oli siirretty Jyväskylään ja muuttoapurit lähtivät takaisin kotikonnuille. Varsin nopeasti alkoi tuntua siltä, että tuosta 43 neliön kerrostaloasunnossani Jyväskylästä tuli koti. Koti, joka muotoutui pikkuhiljaa eteenpäin (miten onnellinen olinkaan mm. sohvan löytämisestä!). 

Mitä tulee ihmisiin, joita olen tavannut syksyn aikana, olen ennen kaikkea kiitollinen: kiitollinen syvällisistä keskusteluista, naurusta, kyynelistä yliopiston edessä. Voiko muuta sanoa kuin että tämä vuosi on antanut enemmän kuin uskalsin siltä toivoa?

Vaikka vuosi näyttää pääosin askeleelta kohti parempaa, en voi olla kieltämättä yhtä tosiasiaa: äidin sairaus on etenevää laatua. Nyt kun olen ollut poissa kauemmin, huomaan äidissä tapahtuneet muutokset aikaisempaa selvemmin: vaatteiden pukeminen on yhä vaikeampaa, ohjeet ja asiat täytyy toistaa aikaisempaa useampaan kertaan, oma-aloitteisuus tuntuu hiipuvan. Toisaalta tuntuu, että äiti voi kaikesta huolimatta melko hyvin: naurua ja hymyä on enemmän kuin vähän aikaa takaperin, vaikka välillä lohduttomuus ottaakin vallan. Välillä huomaan omien hermojeni pettävän (niiden, joita olen pitänyt pitkinä) ja tiuskaisen asioita turhan kovaa. Jäljellä on kuitenkin yhä äiti, joka suhtautuu lempeästi ja ymmärtäväisesti anteeksipyyntöihini: "Ei se mitään. Mä olen aina välillä vähän hankala." Mutta niinhän me kaikki. 

Nyt haluan vain toivottaa teille hyvää alkavaa vuotta 2016! Kerätkää ihania muistoja ja nauttikaa ajasta läheistenne kanssa. ♥

Kadonneen banaanin arvoitus

Elämä äidin Alzheimerin kanssa ei ole pelkkää vakavalla naamalla eteenpäin tallustamista tai itkemistä. Toisinaan se saattaa tuntua siltä, mutta olen kantapään kautta kokenut, että siten tätä sairautta ei jaksa. Alzheimer on etenevä sairaus, mutta se ei saa viedä elämäniloa ja jaettuja naurunremakoita. Ei, vaikka nykyisin monet naurunremakoista johtuvat asioista, joiden taustalla todellisuudessa on juurikin karu totuus sairauden etenemisestä.

En ole aikaisemmin juuri jakanut sattumuksia, joita äidin kanssa on käynyt. Tänään en vain voi olla tekemättä sitä, sillä siitä huolimatta, että tänään tapahtunut viestii vahvasti, millaisen harppauksen sairaus on ottanut eteenpäin, en halua unohtaa sitä hetkeä, jolloin nauroimme äidin kanssa vedet silmissä ja vatsat kippurassa "Kadonneen banaanin arvoitukselle".

Kaikki lähti liikkeelle tänään illalla, kun äiti seisoi keittiössä ja näytti selvästi etsivän jotain, samalla kun itse käynnistin vedenkeittimen, että voisimme juoda kupilliset glögiä. Voi sitä hämmennyksen määrää, kun äiti selitti etsivänsä banaania. Kysyin siinä, tarkoittiko hän pöydällä lojuvia banaaneja, mutta lopulta selvisi, että äiti etsi banaania, jonka oli jo ehtinyt kuoria. Epäilin hetken aikaa tarinan oikeellisuutta, mutta roskiksesta löytyvät kuoret puhuivat puolestaan. 

Etsimme banaania ympäri äidin asuntoa, mutta siitä ei näkynyt jälkeäkään. Oma koirani on melkoinen sekasyöjä, joten aloin jo epäillä, että äiti olisi jättänyt banaanin koiran ulottuville. Toinen vaihtoehto, joka pyöri mielessäni oli se, että äiti olisi vain unohtanut syöneensä banaaninsa jo. Kun banaania ei etsintöjen päätteeksi löytynyt, päätimme naureskellen istahtaa glögikupposten ääreen ja päädyimme yhdessä lopputulokseen, että banaanin oli täytynyt löytää tiensä koirani mahaan.

Glögikupponen kädessäni satuin kuitenkin vilkaisemaan ikkunasta ulos ja katseeni osui johonkin, mitä ei yleensä näe ikkunalaudalla: kuorittu, kerran haukattu banaani. Siinä se nökötti joulukoristeiden välissä odottelemassa, että joku sen löytäisi ja poimisi muualle.

Voin kertoa, että kului jonkin aikaa ennen kuin pystyimme lopettamaan käkättämisen kadonneen banaanin arvoituksen ratkeamiselle.

Joululoma

Joululoma alkoi torstaina, mikä tiesi siivoamista, pakkaamista ja auton nokan kääntämistä kotikulmille. Alkuun odotin kovasti loman alkua, mutta mitä lähemmäs se lopulta tuli, sitä ristiriitaisemmiksi ajatukseni sitä kohtaan muuttuivat. Tiesin loman tarjoavan mahdollisuuden olla pidempään äidin ja muun perheen kanssa, mutta samalla ymmärsin myös kolikon kääntöpuolen: äidin luona oleskelu tuskin tulisi olemaan pelkästään leppoisaa yhdessäoloa vaan samalla myös paluu takaisin huolehtijan rooliin. Ainakin hetkeksi. 

Lähdin kotimatkalle jo perjantaina, mutta pysähdyin puolimatkaan mummun luokse, jotta pääsin lauantaina viettämään tupareita puoliksi varsin tutun, puoliksi aivan vieraan porukan kanssa. Sunnuntaina äiti ehti soittaa mummulle kahteen tai kolmeen kertaan ennen kuin olin startannut auton: "Joko se Veera on lähtenyt, joko se pian tulee?" Lopulta kiersin vielä isän kautta ja nappasin rippikoulua käyvän pikkuveljeni auton kyytiin - suunnitelmissa kun oli toteuttaa äidin kanssa jälleen yhteistä jouluperinnettämme ja suunnata kirkkoon Kauneimpiin joululauluihin.

Kun lopulta pääsimme äidin luokse ja kapsahdin äidin kaulaan, tiesin, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Äidistä myös näki, että koko päivä oli jälleen kulunut odottaessa (kuten aina, kun äidillä on jotain menoa) ja heti oven käydessä äiti oli laittamassa kenkiä jalkaan.

Kauneimmat joululaulut kuluivat tänä vuonna omalla painollaan. Istuimme hyvällä paikalla jo hyvissä ajoin ennen kellojen soittoa ja ihmettelimme, miten kirkko ei vielä varttia ennen laulujen alkua ollut täyteenahdettu, kun yleensä paikalle sai tulla viimeistään puoli tuntia ennen, mikäli ei halunnut ylälehterille istumaan. Lehtisestä ei äidille juuri ollut hyötyä, mutta tutuimpien laulujen sanoja hän selvästi tapaili. Joulukirkkoon -laulun kohdalla äiti rupesi naureskelemaan, mutta paljasti vasta kirkon jälkeen syyn: olen kuulemma joskuskus lauleskellut kirkkoon mennessä juuri tuota kappaletta, taisipa äiti sanoa, että oli ensimmäinen laulu, mitä olen laulanut (mitä tohdin kyllä hieman epäillä, mutta en siitä äidille sanonut). Joka tapauksessa kirkosta poistui mitä hyväntuulisin, nauravainen ihminen, mikä sai kyllä omatkin huulet leviämään kunnon hymyyn.

Iltaan kuului Pandan herkkuja, Joulumielelle -konsertti sekä Päivänsäde ja Menninkäinen. OKL:ssä olen ensimmäistä kertaa päässyt syventymään pianonsoittoon ja jossain kohtaa opettelin omatoimisesti säestämään tuon kovin tutun ja tärkeän laulun niin, että pystyin sen samalla myös laulamaan. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kun pääsin laulun loppuun, valuivat kyyneleet jo äidin poskilla. ♥

Siinä missä oma yöni oli väsymyksestä huolimatta levoton, äiti oli ehtinyt nukahtaa jo ennen kuin pääsin hammaspesulta koirien kanssa makuuhuoneen puolelle ja sain valot sammuteltua ympäri kerrostaloasuntoa.