Etsin kouluun vietäväksi jotain tuunattavaa. Olin jo kallistua villasukkiin, joihin lisäilisin napit tai heijastimet, mutta muistinkin yllättäen kaapin perälle hylkäämäni takin. Muistan, miten rakastuin tuohon ohueeseen, maastonvihreään takkiin sovittaessani sitä kaupassa. Epäonnekseni takki koki varsin kovia heti yhteisen taipaleemme alussa ja ratkesi selkämyksestään ruokapöydän tuolin kulmaan. En ole sitä raaskinut heittää pois, mutten myöskään ole ennättänyt keksiä keinoa sen korjaamiseksi - mikäs siis parempi hetki kaivaa rakas takki esiin?
Takki jäi lopulta korjaamatta, mutta se osoittautuikin kerta heitolla vielä monin kerroin aikaisempaakin arvokkaammaksi. Tyhjennellessäni takin taskuja löysin nimittäin pienehkön, valkoisen ja rypistyneen kauppalapun. Ei ehkä kuulosta järin suurelta löydökseltä, mutta voin kertoa, että tuttu käsiala ja vielä paikoilleen löytäneet kirjaimet saivat sydämeni sykähtämään useampaan kertaan.
Äiti ei ole enää aikoihin kirjoittanut mitään, ei edes omaa nimeään. En oikeastaan edes muista, milloin ote kynästä irtosi lopullisesti. Tuntuukin melkein uskomattomalta löytää jotain näin arkista kaiken koetun ja menetetyn jälkeen. Meillä ainakin suurin osa kauppalapuista löytää ennemmin tai myöhemmin tiensä roskikseen. En tiedä, jollakin kummallisella tavalla tämä paperin palanen tuo itselleni hurjasti lohtua. Se on palanen sitä mennyttä aikaa, jota en enää tavoita muutoin kuin muistoissani, jotka nekin ovat hiljalleen haalistuneet.
Tällaisina hetkinä sitä ymmärtää, miten pienet ja arkiset asiat lopulta merkitsevät todella paljon. Pitäkää kiinni pienistä arjen hetkistä ja nauttikaa siitä, että löydätte jotain suurta jostain näennäisesti hyvin hyvin pienestä! ♥
