Puhumisen tärkeydestä

Alkuvuoden aikana olen käynyt läpi melkoisia tunnekokemuksia ja vähitellen tilanne kärjistyi siihen, että itkemisestä tuli jonkinlainen jokapäiväinen normi. Itkin, vaikken tunnistanut selvää syytä tai ärsykettä. Kaikki oli hyvin siihen asti, kun olin yliopistolla tai keskityin tekemään jotakin, joka ei antanut ajatuksille sijaa. Yksin ollessani, usein jo kotimatkalla, saatoin nieleskellä kyyneliä ja tunsin palan, tai pikemminkin möykyn, nousevan kurkkuun. Lopulta ajatussumusta tuli niin hallitseva, että pakeneminen askareisiin tuntui vaikealta, ajatussumun sakeutuminen toi mukanaan aloittamisen vaikeuden. Ymmärsin, että kaikki ei ollut todellakaan kunnossa ja olin yrittänyt jälleen selvitä omillani. Kirjoittelin toki ystävilleni ja vuoronperään he kyselivät, olinko miettinyt puhuvani jollekin ammattilaiselle. Vastauksista kaikui huoli, mutta minä jahkailin ja pyöritin samoja ajatuksia päivästä toiseen.

Nyt olen kiitollinen siitä, että uskaltauduin lopulta jahkailuni jälkeen jälleen tekemään sen, mitä helposti vältän ja joka kuitenkin on kokemusteni mukaan se, mitä minun pitäisi tehdä jatkuvasti: Uskalsin ylittää sen uudestaan korkeutta keränneet kynnyksen ja puhua tilanteestani avoimesti yliopistolla edes jollekulle opettajalle, hakea apua. Huomasin nopeasti, että vastaanotto oli mitä lämpimin ja minua kuunneltiin aidosti ja tilanteestani välitettiin. En olisi ikinä uskonut, että voisin isossa yliopistossa kokea sitä samaa yhteisöllisyyttä ja turvaa, mitä koin pienessä lukiossamme, mutta olin todellakin väärässä.

Olen aina ollut se, jonka on helpompi kirjoittaa asioita ylös ja pyöritellä niitä oman päänsä sisällä kuin todella sanoa niitä ääneen. Mutta vaikka kirjoittaminen on minulle eräänlaista terapiaa ja ajatuksia jäsentävä menettelytapa, se ei korvaa asioiden puimista ääneen. En voi tarpeeksi korostaa, miten tärkeää on, että on joku, jolle voi oikeasti puhua kaiken ja jolle jutellessa kokee tulleensa kuulluksi omana itsenään ja hyväksytyksi kaikkine tunteineen. Sitä kokee välillä itsensä typeräksi jauhaessaan samoja asioita kerta toisensa jälkeen, mutta se on lopulta asian ydin - vaikeat asiat harvoin ratkeavat yhdellä puhumiskerralla eikä keskusteluun niistä voi lähteä ajatuksella "nyt puhun tämän halki ja sen jälkeen en enää ikinä palaa siihen, sen jälkeen se ei enää vaikuta elämääni". Ei se mene niin. Vaaditaan aikaa ja mikä tärkeintä, toistoa.

Haluan muistuttaa, että elämä ei edelleenkään ole joko hyvää tai huonoa. Se on pikemminkin hyviä ja huonoja hetkiä, joiden suhde vaihtelee päivien ja viikkojen kuluessa, ja on tärkeää löytää myös niitä hyviä asioita. Se, että löytää vaikeina aikoina jotain hyvää ei todellakaan tarkoita, että hyvän huomaamalla työntäisi varjot ja möröt jonnekin ja kieltäisi niiden olemassaolon. En usko, että asioiden kieltäminen on ratkaisu mihinkään. Se vain pidentää ja mutkistaa asioiden kästittelyä - ennemmin tai myöhemmin meidän on kohdattava mörkömme päästäksemme sinuiksi menneisyytemme ja nykyisyytemme kanssa. Se vaatii meiltä jokaiselta jo aiemmin perään kuuluttamaani aikaa - toisilta enemmän, toisilta vähemmän - mutta haluan luottaa siihen, että kohtaamalla omat muistonsa, kokemuksensa ja tunteensa, oppii lopulta hyväksymään ja selviämään asioista. Kukaan meistä ei voi ennakolta tietää, millaisia yllätyksiä elämä heittää tiellemme, mutta voimme tehdä töitä selvitäksemme niistä asioista.

Puhutaan siis. Annetaan itsellemme aikaa ja yritetään olla itsellemme armollisia, mutta puhutaan. Ja itketään, kun siltä tuntuu!