Äidin diagnoosin myötä ja sairauden edetessä olen alkanut yhä enenemässä määrin pohtimaan, millaisessa paikassa äidin on hyvä elää elämäänsä ja millaiset asiat tekevät elämästä elämisen arvoista. Näitä asioita pohtiessani tulin lukeneeksi Anu Silfverbergin artikkelin Katoaminen (Long Play 13, 2014), jossa kirjoittaja nosti esiin Hollannissa sijaitsevan Hogeweykin dementiakylän. Muistan lukeneeni Hogeweykistä jokusen kirjoituksen jo aikaisemmin ja ihailleeni ajatusta kylästä, jossa muistisairaat voivat kulkea vapaasti sekä harmitelleeni, miksei tällaista voida toteuttaa myös Suomessa.
Sekä muistisairaiden että vanhusten hoidossa pitäisi mielestäni pyrkiä kodinomaisen ympäristön tarjoamiseen. Suomessa tähän tunnutaan nykyisellään pyrkivän pitämällä vanhukset mahdollisimman pitkään kotona ja vahvistamalla omaishoitoa. Vaan entä, jos ei ole omaisia, jotka voisivat ottaa apua tarvitsevan ikäihmisen tai muistisairaan asiat hoitaakseen tai näiden omaisten voimavarat loppuvat? Tai entäpä, jos koti ei enää olekaan turvallinen paikka asua? Onko vaihtoehtona tämän jälkeen ainoastaan laitosmainen hoito, jossa kodinomaisuudella ei ole sijaa ja hoitajapula puskee päälle?
Ensinnäkin haluan sanoa, että sanat "laitos" ja "laitosmainen" kalskahtavat ikävästi korvaani. Ne tuovat mieleeni sairaalamaisen, desinfiointiaineen tuoksuisen rakennuksen, joka on täynnä sokkeloisia käytäviä ja lukittuja ovia. Kun tähän mielikuvaan vielä lisätään liian medikalisoitunut hoito, huono ruoka ja se, ettei enää pysty viettämään tavallista elämää, pitäisi jokaisen mielessä kolahtaa. Silfverbergin artikkelissakin nostetaan esiin, että harva meistä kuvailisi kotiaan "sairaalamaiseksi". Eikö siis olisi vähintäänkin kohtuullista tarjota myös ikäihmisille ja muistisairaille jotain muuta?
Myös Hogeweykissä olivat alkuun esillä samat ongelmat, jotka nousevat esiin ajettaessa ikäihmisten asioita. Idea Hogeweykin kehittämisestä lähti liikkeelle yksinkertaisesta kysymyksestä, jonka työntekijät esittivät itsellensä: "Laittaisitteko omat vanhempanne tänne?" Kuten arvata saattaa, jokainen vastasi kieltävästi. Nykyään Hogeweyk on "kylä", joka pitää sisällään seitsemän eri elämäntavan mukaisia ryhmäkoteja (perinteinen, urbaani, kristillinen, kodikas ja yläluokkainen koti sekä kulttuurikoti ja indonesialainen koti).
Mikä minusta oli erittäin ilahduttavaa, oli se, että kylässä ketään ei rajoiteta. Asukkaat saavat kulkea vapaasti rakennuksista ulos ja sisälle. Äkkiseltään tämä saattaa kuulostaa jopa vastuuttomalta, mutta todellisuudessa asukkaan kulkiessa ulos kodistaan tai vaikkapa kaupasta, hän pysyy yhä Hogeweykin turvissa, sillä dementiakylän sivuilta löytyvistä piirrustuksista päätellen kaikki ulkotilat ovat rakennusten keskellä. Kaupassa käydessäänkin (mikä on itsessään ihana mahdollisuus!) asukas voi tehdä ostoksensa ja ostaa vaikkapa hirvittävän määrän leipää, koska elää menneisyydessään, jossa on ollut vastuussa suuresta lapsikatraasta. Asiakasta ei estetä tekemästä itselleen tärkeää asiaa, vaan kaupan vastuuhenkilö on yhteydessä eteenpäin ja leivät voidaan kerätä asukkaan huomaamatta ja palauttaa myöhemmin kauppaan.
Haluan tässä kohtaa tuoda esiin, että Suomessa on varmasti paljon myös sellaisia hoitokoteja, joissa asiat ovat hyvällä tolalla. Olen kuullut mm. paikoista, joissa järjestetään säännöllisesti toimintaa ja tapahtumia ja joihin on hankittu eläimiä (linnut, kalat, puput, kissat), joista hoitajat huolehtivat. Lisäksi hoitajat tai vapaaehtoiset tuovat koiria vierailuille ilahduttamaan asukkaiden päiviä. Usein asioita voidaan toteuttaa pieninkin resurssein, mutta samalla on muistettava, että aivan kaikkeen hoitajien kädet eivät riitä, vaikka he kuinka haluaisivat. Silloin on yhteiskunnan tehtävä varmistaa, että ikäihmisten ja muistisairaiden eteen on tehty tarpeeksi.
Toivoisin, että hoivakodeissa pyrittäisiin jatkossa yhä enemmän kodinomaisuuteen ja siihen, että asukkaiden ääntä kuunneltaisiin. Lääkkeiden sijaan toivoisin hoidossa keskityttävän ennen kaikkea siihen, että jokaisella on mahdollisuus liikkua, jutella, olla toisen ihmisen lähellä ja puuhastella mahdollisimman paljon sellaisia asioita, jotka ovat heille mieleisiä. Hoitajat voisivat kenties pukeutua Hogeweykin tapaan normaaleihin vaatteisiin (tai heidän työvaatteensa voitaisiin korvata arkisemman oloisilla vaatteilla) ja hoivakotien suunnittelussa voitaisiin yhä enemmän kiinnittää huomiota siihen, että niiden asukkailla olisi mahdollisuus päästä ulkoilemaan aina niin halutessaan.
Muistisairaus vaikuttaa ihmisen kognitiivisiin taitoihin heikentävästi, mutta sen ei saisi antaa olla rajoite elämästä nauttimiselle. Suosittelen jokaista lukemaan Silfverbergin kirjoituksen ja haluaisin mielelläni kuulla, millaisia ajatuksia teillä on aiheeseen liittyen.
Mikä minusta oli erittäin ilahduttavaa, oli se, että kylässä ketään ei rajoiteta. Asukkaat saavat kulkea vapaasti rakennuksista ulos ja sisälle. Äkkiseltään tämä saattaa kuulostaa jopa vastuuttomalta, mutta todellisuudessa asukkaan kulkiessa ulos kodistaan tai vaikkapa kaupasta, hän pysyy yhä Hogeweykin turvissa, sillä dementiakylän sivuilta löytyvistä piirrustuksista päätellen kaikki ulkotilat ovat rakennusten keskellä. Kaupassa käydessäänkin (mikä on itsessään ihana mahdollisuus!) asukas voi tehdä ostoksensa ja ostaa vaikkapa hirvittävän määrän leipää, koska elää menneisyydessään, jossa on ollut vastuussa suuresta lapsikatraasta. Asiakasta ei estetä tekemästä itselleen tärkeää asiaa, vaan kaupan vastuuhenkilö on yhteydessä eteenpäin ja leivät voidaan kerätä asukkaan huomaamatta ja palauttaa myöhemmin kauppaan.
Haluan tässä kohtaa tuoda esiin, että Suomessa on varmasti paljon myös sellaisia hoitokoteja, joissa asiat ovat hyvällä tolalla. Olen kuullut mm. paikoista, joissa järjestetään säännöllisesti toimintaa ja tapahtumia ja joihin on hankittu eläimiä (linnut, kalat, puput, kissat), joista hoitajat huolehtivat. Lisäksi hoitajat tai vapaaehtoiset tuovat koiria vierailuille ilahduttamaan asukkaiden päiviä. Usein asioita voidaan toteuttaa pieninkin resurssein, mutta samalla on muistettava, että aivan kaikkeen hoitajien kädet eivät riitä, vaikka he kuinka haluaisivat. Silloin on yhteiskunnan tehtävä varmistaa, että ikäihmisten ja muistisairaiden eteen on tehty tarpeeksi.
Toivoisin, että hoivakodeissa pyrittäisiin jatkossa yhä enemmän kodinomaisuuteen ja siihen, että asukkaiden ääntä kuunneltaisiin. Lääkkeiden sijaan toivoisin hoidossa keskityttävän ennen kaikkea siihen, että jokaisella on mahdollisuus liikkua, jutella, olla toisen ihmisen lähellä ja puuhastella mahdollisimman paljon sellaisia asioita, jotka ovat heille mieleisiä. Hoitajat voisivat kenties pukeutua Hogeweykin tapaan normaaleihin vaatteisiin (tai heidän työvaatteensa voitaisiin korvata arkisemman oloisilla vaatteilla) ja hoivakotien suunnittelussa voitaisiin yhä enemmän kiinnittää huomiota siihen, että niiden asukkailla olisi mahdollisuus päästä ulkoilemaan aina niin halutessaan.
Muistisairaus vaikuttaa ihmisen kognitiivisiin taitoihin heikentävästi, mutta sen ei saisi antaa olla rajoite elämästä nauttimiselle. Suosittelen jokaista lukemaan Silfverbergin kirjoituksen ja haluaisin mielelläni kuulla, millaisia ajatuksia teillä on aiheeseen liittyen.
