Mennyt vieläkin kaikuu
Vaikka elämä uutta lavastaa
Tiedän kaikesta toipuu
Silti huominen vähän pelottaa
Se askeliin uudet sävyt tuo
Ja pimeään oudon hehkun luo
- Yö, Toinen elämä
Vaikka ajatukseni eivät ole enää sellaisessa solmussa, että ajatukseni pyörisivät jatkuvasti äidin sairaudessa ja kuolemassa, ei kulu päivääkään, ettenkö ajattelisi häntä. Jos päivä on ollut kiireinen, äiti saattaa hiipiä mieleen vasta illalla, mutta viimeistään painaessani pääni tyynylle, muistan rakkaan ihmisen poissaolon. Aina tuo muisto ei itketä ja olen jopa havahtunut välillä siihen, että olen jonkin muiston tulvahtaessa mieleen havahtunut vasta asian jo kerrottuani siihen, että olen puhunut äidistä ilman valtavaa surun aaltoa. Se on luonnollista, olo kevenee ja lämpimät muistot alkavat vallata itselleen tilaa. Se ei tarkoita, ettenkö edelleen surisi, ikävöisi. Ettäkö riipaisevat ikävän ja surun hetket olisivat lopullisesti poissa. Välillä ikävöin niin, että minun tekee fyysisesti pahaa: oksettaa, kurkkuun sattuu. Niitä vaikeista vaikeimpia hetkiä on kuitenkin ollut vähemmän ja olen uskaltanut luottaa siihen, että jalkani kantavat.
Välillä minä katselen äidin kuvaa, puhelen ääneen, kerron kaipauksestani tai rutistan valokuvan tiukasti rintaani vasten. Toisinaan kyynel nousee silmäkulmaan kävellessäni koiran kanssa ulkona illan jo hämärtyessä. Aika ajoin koen tarvetta kuiskata pimeyteen hyvän yön toivotuksen jonkinlaisen lämmön täyttäessä mieleni, ja toisinaan päädyn kuiskaamaan murtuvat sanat: minulla on niin kova ikävä, äiti.
Koen, että olen saanut vähitellen kiinni opinnoista ja pystyn keskittymään jälleen paremmin. Siitä huolimatta tunnistan myös mieleeni hiipineet pelot paitsi opintoihin myös tulevaisuuteen liittyen. Opintoja koskevat pelkoni liittyvät omaan jaksamiseeni, rutiinien löytämiseen ja niistä kiinni pitämiseen - ehkä keskeisimmin siihen, uuvunko heränneen innostukseni alle haukatessani liian ison palan kurssien suhteen. Samaan aikaan tiedostan, että aina on mahdollista puhaltaa pilliin ja ottaa hetkeksi taukoa. Aina löytyy ratkaisuja. Tulevaisuuden pelot taas ovat sellaisia, joihin en tässä hetkessä pysty vaikuttamaan, minkä vuoksi yritän ymmärtää niitä, mutta myös ottaa etäisyyttä niiden vaikutuksiin. Äidin menettämisen myötä minussa on herännyt muiden rakkaiden ihmisten menettämisen pelko. En ole valmis kokemaan luopumista uudelleen, kun tiedän, miten raskaalta se tuntuu, mutta meistä kukaan ei tiedä päiviensä määrää - mitä tapahtuu, kun astuu seuraavan kerran ulos ovesta, tuleeko huomista tai tuleeko seuraavaa vuotta. Kuuntelen siis, mitä pelkoni taustalla on - tärkeitä, rakkaita, läheisiä ihmisiä, jotka ovat vielä elämässäni - ja yritän oppia sen kautta asioita.
Kuvittelin itselleni hyvin toisenlaisen tulevaisuuden, mutta katsoessani suunnitelmiani vaikkapa loppuvuoden osalta, en voi olla hymyilemättä. Edessä on paljon kaikkea ihanaa: kansallispuistoretkiä, opiskelijatapahtumia, teatteri- ja messuelämyksiä, rakkaiden ihmisten näkemistä.. Pimeyden keskelle syntyy valoa, jonka voimasta jaksaa kurottaa korkeuksiin. Tai uskaltautuu vaikka vain seisomaan aloillaan, jos se on se, mikä tietyssä hetkessä tuntuu parhaalta.
Tämän postauksen kuvat ovat pieniä palasia siitä ihanasta, voimaannuttavasta sunnuntaista vajaan viikon takaa. Päätin edellisenä iltana nukkumaan mennessäni pakata aamulla reppuun eväät ja kameran, ja niinpä lähdin hyvän aamupalan jälkeen ajelemaan koiran kanssa vajaan 100km päähän Pyhä-Häkin kansallispuistoon. Jo matka itselle uudelle paikalle tuntui jotenkin ihanalta ja kun lopulta pääsimme 6,5 km:n rengasreitille rakastuin paikkaan hetki hetkeltä enemmän. Ajoittain maisemat toivat mieleen rakkaiksi muodostuneet harjumaisemat kotiseuduilta, mutta samalla maisemissa oli oma taianomaisuutensa, kun kävelimme syvemmälle aarnimetsän keskelle ja valo ja varjot saivat uudenlaisia sävyjä. Suoaukeilla jostain syvältä kumpusi lapsenomainen ihastus pitkospuihin. Siellä luonnon keskellä unohdin hetkeksi kaikki murheet ja voimaannuin painon lipuessa pois harteilta. Ei tullut mieleenkään murehtia edessä häämöttäviä tenttejä tai muiden kurssien sisältöjä. Ei pelkoja tai paineita. Oli vain sen hetki.
Tämän tekstin ja näiden kuvien kautta haluan toivoa juuri sinulle voimaannuttavia hetkiä hiljalleen pimenevään syksyyn! Vaikka kiire ja stressi painaisivat päälle kuinka pahasti, kannattaa vaalia niitä asioita, jotka elämässä auttavat jaksamaan ja saavat hymyä huulille.
