Kuoleman puolivuotispäivä

Puoli vuotta sitten, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, minä heräsin siihen kummalliseen tunteeseen, että jotain oli tapahtumassa tai jo tapahtunut. Ehkä jo silloin alitajuntaisesti tiesin, että äiti oli vapaa, vaikka suljinkin silmäni uudestaan ja heräsin joitain tunteja myöhemmin kuin mihin tahansa sunnuntaiaamuun. Unohdin kännykän sänkyni päälle suunnatessani koiran kanssa pihalle ja palatessani näin kummitätini soittaneen. Siinä vaiheessa tiesin jo varmasti ja emmin ainoastaan sen välillä, soittaisinko vai odottaisinko uutta soittoa. Miten sellaiseen puheluun valmistaudutaan?

Puoli vuotta tuntuu nyt käsittämättömän lyhyeltä ajalta. Enkö minä vasta istunut hautaustoimiston tuolilla, valikoinut kukkia, arkkua ja uurnaa? Enkö minä aivan äskettäin vetänyt päälleni sen mustan mekon, jonka ostin äidin kuolinpäivänä, ja tuntenut veljen käden tarttuvan käteeni istuessani kappelin etummaisella penkillä jalat täristen vimmatusti? Miten siitä voi olla jo niin kauan, kun muistoni siitä ovat vielä kirkkaat kuin eilisen jäljiltä?

Puoli vuotta minä olen elänyt tämän Surun kanssa. Opetellut kantamaan sen painoa ja hyväksymään sen osaksi elämääni. Opetellut nauramaan sen seistessä rinnallani. Viikkojen ja kuukausien kuluessa Surusta on tullut kohteliaampi, ja se antaa minulle enemmän tilaa, mutta se ei ole kadonnut mihinkään. 

Puoli vuotta olen ottanut askelia eteenpäin. Välillä lyhyempiä, välillä pidempiä. Ajoittain olen tanssahdellut, välillä kontannut ja ryöminyt väkisin eteenpäin. Olen itkenyt ennen aamupalaa ja painaessani pääni illalla väsyneenä tyynyyn. Olen oppinut itsestäni ja elämästä ja huomaan oppivani lisää koko ajan, sillä elämällä on paljon tarjottavaa, vaikka se välillä näyttäytyykin harmaissa.

Puoli vuotta olen ikävöinyt. Välillä se on ollut riipivän tuskaista, ajoittain kauniin kaipauksellista. Päivääkään ei ole kulunut, ettenkö olisi suonut äidille ajatuksia, mutta omaan tahtiini olen uskaltanut avata ikkunani ja oveni myös muille asioille ja ajatuksille, sillä minä en halua jäädä Surun vangiksi, vaikka se minun mukanani kulkeekin. 

Puoli vuotta -  ja minä olen tässä.

Muistikuvista

Olen huomannut, että jotkin muistot ovat sellaisia, että niihin palaaminen saa kyyneleet välittömästi silmiin. Joitain aikoja sitten en edes päästänyt kaikkia noista muistoista mieleeni, suljin niitä pois ehkä jopa tiedostamattani. Ehkä sen taustalla oli jokin mielen puolustusmekanismi, joka varautui siihen, etten ollut valmis palaamaan ihan jokaiseen hetkeen - sillä tavalla kertarysäyksellä. Nyt, ajan kuluessa, mieleni harhailee herkemmin niihin syvempiin vesiin. Ehkä se on oppinut uimaan pintavesissä ja janoaa enemmän. 

Minun päähäni on pinttynyt hyvin vahva kuva siitä, millainen äiti oli keväällä sairauden loppuvaiheessa. Välillä tuntuu, että muistan sen paljon paremmin kuin äidin sellaisena kuin hän oli ennen sairautta tai vielä sen alkuvaiheessa: kun hänestä vielä paistoi elämänilo eikä katseesta ollut  tullut lasittunutta ja olemuksesta ensin levotonta ja sitten lamaantunutta. Se tekee kipeää. Välillä suorastaan kiroan mielessäni, miksi minun pitää muistaa sellainen kuva - miksei se voi pyyhkiytyä mielestäni. Ehkä kipeintä tekee se, etten haluaisi muistaa äitiä sairautensa kautta vaan omana itsenään. Sinä valtavan ihanana ja kannustavana ihmisenä. 

Tätä kirjoittaessa huomaan ajattelevani, että niinhän minä muistankin äidin. Jos minulta kysytään äidistä, kerron siitä, miten hän aina kannusti ja kertoi olevansa ylpeä minusta ja veljistäni. Miten hän asetti meidät aina kaiken edelle. Minä rakastin häntä valtavasti, rakastan edelleen. Ja olen valtavan ylpeä siitä, miten äiti jaksoi myös sairautensa kantaa, vaikka se eteni vääjäämättä. Mutta minä haluaisin muistaa niin paljon enemmän. 

Haluaisin muistaa.

Äänen, kosketuksen.

Haluaisin kuulla ja tuntea. 

Nähdä muutenkin kuin valokuvissa.