Olen huomannut, että jotkin muistot ovat sellaisia, että niihin palaaminen saa kyyneleet välittömästi silmiin. Joitain aikoja sitten en edes päästänyt kaikkia noista muistoista mieleeni, suljin niitä pois ehkä jopa tiedostamattani. Ehkä sen taustalla oli jokin mielen puolustusmekanismi, joka varautui siihen, etten ollut valmis palaamaan ihan jokaiseen hetkeen - sillä tavalla kertarysäyksellä. Nyt, ajan kuluessa, mieleni harhailee herkemmin niihin syvempiin vesiin. Ehkä se on oppinut uimaan pintavesissä ja janoaa enemmän.
Minun päähäni on pinttynyt hyvin vahva kuva siitä, millainen äiti oli keväällä sairauden loppuvaiheessa. Välillä tuntuu, että muistan sen paljon paremmin kuin äidin sellaisena kuin hän oli ennen sairautta tai vielä sen alkuvaiheessa: kun hänestä vielä paistoi elämänilo eikä katseesta ollut tullut lasittunutta ja olemuksesta ensin levotonta ja sitten lamaantunutta. Se tekee kipeää. Välillä suorastaan kiroan mielessäni, miksi minun pitää muistaa sellainen kuva - miksei se voi pyyhkiytyä mielestäni. Ehkä kipeintä tekee se, etten haluaisi muistaa äitiä sairautensa kautta vaan omana itsenään. Sinä valtavan ihanana ja kannustavana ihmisenä.
Tätä kirjoittaessa huomaan ajattelevani, että niinhän minä muistankin äidin. Jos minulta kysytään äidistä, kerron siitä, miten hän aina kannusti ja kertoi olevansa ylpeä minusta ja veljistäni. Miten hän asetti meidät aina kaiken edelle. Minä rakastin häntä valtavasti, rakastan edelleen. Ja olen valtavan ylpeä siitä, miten äiti jaksoi myös sairautensa kantaa, vaikka se eteni vääjäämättä. Mutta minä haluaisin muistaa niin paljon enemmän.
Haluaisin muistaa.
Äänen, kosketuksen.
Haluaisin kuulla ja tuntea.
Nähdä muutenkin kuin valokuvissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti