perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kuolevat hetket


Äidin sairastuminen ja kuolema ovat olleet elämässäni niitä asioita, jotka ovat saaneet kyseenalaistamaan elämän merkitystä. Tivaamaan maailmankaikkeudelta, mitä helvetin järkeä missään on: miksi yrittää ja puskea eteenpäin, jos rakkaat viedään läheltä ihan liian aikaisin? Kun kysymyksen lopulta esittää, sitä huomaa saavansa myös vastauksia. Iloisia viestejä, jotka todistavat, etteivät kaikki yllätykset ole kauheita. Hymyn- ja nauruntäyteisiä päiviä, jotka näyttävät, että elämässä on edelleen syitä nauttia. Kirjoja, joiden rivit iskevät lujaa ja saavat havahtumaan: Noinhan se muuten onkin. Tässä on järkeä.

Yhden tuollaisen hetken koin lukiessani M. Barberyn kirjoittamaa Siilin eleganssia. Kirja oli samaan aikaan hämmentävä ja todella ajatuksia herättävä. Mitä pidemmälle se eteni, sitä enemmän janosin sen riveille kätkeytyviä kultaisia lauseita. Erityisen suuren vaikutuksen itseeni teki seuraava ajatus: Ehkä elossa oleminen tarkoittaakin sitä että metsästää hetkiä jotka kuolevat. Virke oli niin pysäyttävä, että en hetkeen osannut jatkaa kirjan lukemista ja koin pakottavaa tarvetta kirjata sen ylös kalenteriini voidakseni palata myöhemmin sen äärelle.

Elämä on pienen pieniä hetkiä, jotka rakentuvat toistensa päälle. Minimaalinen hetki voi muuttaa kokonaiskuvaa uskomattoman paljon. Me teemme jatkuvasti ratkaisuja, samoin ihmiset ympärillämme. En tiedä, onko sattumaa vai kohtaloa, miten nuo ratkaisut ja hetket suhteutuvat toisiinsa, mutta kun elämää alkaa pilkkoa pieniksi palasiksi, sitä huomaa yhtäkkiä olevansa jotenkin todella, miten sen muotoilisi... ikään kuin hullaantunut elämän hienoudesta. Me elämme hetkiä, joita ei saa takaisin, joita ei voi elää uudestaan. Ja noista hetkistä jää muistoja - toisista vahvempia ja toisista heikompia, toiset unohtuvat kokonaan - ja viimeisen yhteisen hetken jälkeen on väliä enää niillä hetkillä, jotka on onnistuttu nappaamaan ja tallettamaan. 

Kuolleet hetket heräävät muistojen kautta jälleen eloon. Ne naurattavat, itkettävät, kenties vihastuttavatkin. Joskus samakin muisto voi herättää hyvin ristiriitaisia tunteita. Sitä saattaa muistaa jonkin lämpimän hetken, hymyillä sen herättämän muiston myötä ja purskahtaa sitten itkuun, koska ei enää ole mahdollista kokea vastaavia hetkiä edesmenneen ihmisen kanssa. Tai sitä voi olla vihainen ja turhautua. Se kaikki on inhimillistä, mutta vaatii voimia kulkea sen tunnemyräkän läpi. Mutta sekin kaikki kertoo pienten ja suurempien hetkien merkityksestä. Pienetkin hetket ja asiat muuttuvat suuriksi, kun ne eivät enää ole itsestäänselvyys.

2 kommenttia:

  1. "Ehkä elossa oleminen tarkoittaakin sitä että metsästää hetkiä jotka kuolevat." Kiitoksia tästä virkkeestä. Se on laittanut myös minut ajattelemaan asioita viime päivinä eri näkökulmasta.
    Hirmuisesti tsemppiä ja ihania kesäpäiviä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Christa! <3 Ihana kuulla, että tuosta minuun kolahtaneesta virkkeestä on ollut jotain apua myös sinulle. Paljon ihania hetkiä myös sinun kesääsi!

      Poista