lauantai 30. kesäkuuta 2018

Enkä minä enää huikannut, että nähdään taas

Vuodenvaihteessa alkoi hiljaisuus, jonka aikana meidän matkamme herra Alzheimerin kanssa tuli päätökseensä. Äiti kuoli helmikuussa 51-vuotiaana, Alzheimer-diagnoosin hän sai vuonna 2014. Rakkaus ei kadonnut sairauden myötä mihinkään, eikä se katoa edelleenkään. Nyt meillä on kirkkain tähti tuolla jossain.

Viimeinen vierailu äidin luona
Pitelin äitiä kädestä, silitin harmaita hiuksia, joilta loppukin oma väri tuntui paenneen uskomattoman lyhyessä ajassa ja hämmennyin siitä, miten ohueksi äidin iho tuntui käyneen. Kädet tuntuivat viileiltä, melkein kylmiltä. Veri ei enää kiertänyt kunnolla. Äidin silmät olivat melkein kiinni, eikä hän tuntunut juuri reagoivan läsnäoloomme tai mihinkään muuhunkaan. 

Jossain kohtaa äidin huulille nousi hetkeksi hymyä. Hän avasi silmänsä ja katsoi minua. Vitsailimme jälleen mummun kanssa, että tässä naamassa nyt vain on jotain kerrassaan hassua. Toisen kerran hymyn synnytti se, että mummu naureskeli Tapparan vielä ottavan Kärpät kiinni. Ohikiitävän hetken tuntui yllättävän kevyeltä. Siinä me nauroimme ja hymyilimme yhdessä kaiken kivun keskellä, vaikka suuren osan ajasta kyyneleet pyrkivät silmäkulmiini. 

Vuoroin seisoin ja vuoroin olin polvillani äidin sängyn vieressä. Kuiskin äidin korvaan rakastavani häntä ja lopulta annoin luvan nukkua, lähteä pois. Jos tämä olisi viimeinen kerta, kun näemme, ei tarvitsisi katua, ettei tullut sanotuksi niitä sanoja. 

Suukotin äidin otsaa. Päästin irti hänen kädestään. Katsoin äitiä, taistelin hymyn kasvoilleni ja lopulta käänsin selkäni. Siinä oli jotakin lopullista.
Enkä minä enää huikannut, että nähdään taas. 


Viimeiset hetket

Reilu viikko viimeisen vierailun jälkeen sain soiton, ettei äiti ollut syönyt tai juonut kolmeen päivään mitään. Sen myötä lopetettiin myös viimeiset lääkkeet kipulääkitystä lukuun ottamatta. Oli sanomattakin selvää, että loppu oli lähellä. Oli perjantai ja viimeinen hetki lähteä käymään äidin luona, mutta en halunnut. En enää. Olin jo hyvästellyt äidin ja halusin pitää viimeisenä muistonani sen hymyn, joka vielä jaksoi kaivautua esiin. Sen turvin uskoin voivani paremmin säilyttää sen äidin, joka minulla oli aina ollut.
Ajatukseni olivat sekaisin, mutta yritin pitää edes jostakin kiinni. Lauantaina pakotin itseni pihalle. Varasin netin kautta elokuvalipun ja harhailin muutaman tunnin ennen elokuvan alkua keskustassa. Päässäni oli pakonomainen tarve löytää hautajaismekko. Ajattelin, että vielä ennen äidin kuolemaa minä pystyisin siihen, sen jälkeen en ehkä olisi kykenevä. Vedin mustan mekon toisensa jälkeen ylleni eri sovituskopeissa ja tuijottelin peilikuvaani turtana. Siinä oli jotain niin väärää. En minä halunnut valita mitään mustaa mekkoa. Halusin äidin. Ja samaan aikaan halusin päästää hänet jo pois. Mekko oli kuin avunhuuto: Päästäkää minut tästä välitilasta!
Heräsin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä yhden ja kahden välillä. Minulla oli kummallinen tunne, kuin jotain olisi tapahtumassa tai tapahtunut. En osaa vieläkään selittää sitä. Aamulla tuli soitto. Äiti oli vapaa. Hän oli kuollut yön aikana.

Neljän kuukauden jälkeen
Nyt minä seison tässä. Olen oppinut hymyilemään uudestaan ja jossain syvällä sisimmässäni janoan elämää enemmän kuin koskaan, sillä olen kokenut konkreettisesti sen rajallisuuden. Ikinä ei voi tietää, onko aikaa paljon vai vähän. Minä haluan täyttää unelmiani, ottaa askelia niitä kohti. Olen haudannut paljon haaveita, sellaisia yhteisiä unelmia, joita me äidin kanssa piirtelimme taivaalle tai joita itsekseni meille maalailin. Noissa unelmissa on kuitenkin sellaisiakin, jotka voin täyttää - edes osittain. Minä voin matkustaa niihin paikkoihin, joihin olin ajatellut meidän yhdessä lähtevän. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen ei ole kivutonta, mutta askel kerrallaan minä ehkä opin. Itken ja nauran vuorotellen, joskus samaan aikaan. Sitä on elämä.


Ikävä yllättää monesti nurkan takaa. Iloissen päivän hymyt vaihtuvat kyyneliin suihkussa. Kädet tiskivedessä astioita hangatessa pala nousee kurkkuun ja tuntuu, ettei tästä tule mitään. Kauppareissu muuttuu taisteluksi kyyneliä vastaan ja tuntuu, että ainoa keino paeta päälle kaatuvia hyllyjä on päästä mahdollisimman nopeasti ulos - ja samalla pitäisi haalia jotain syötävää, koska kauppaan palaaminen tuntuu lähes yhtä ahdistavalta ajatukselta. Juhlissa tuttu laulu, puhe tai yksinkertainen ajatus siitä, että äidinkin pitäisi olla täällä, herkistää. Ja illalla, painaessani pään tyynyyn, jokin ajatus sysää hallitsemattoman itkun kouriin.


Ikävä ei katoa, mutta haluan uskoa, että sen kanssa pystyy elämään ja ehkä se ajan kanssa muuttaa muotoaan. Askel askeleelta opettelen elämään enkelin tyttärenä.




6 kommenttia:

  1. Otan osaa <3 Olen seurannut teidän matkaa ja ollaan samoissa fb-ryhmissäkin. Meillä äidillä sairaus on edennyt hieman hitaammin mutta rankkaa tämä kyllä on. Kaikkea hyvää sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenni!<3 Toivon lämpimästi voimia myös sinulle, tämän sairauden kanssa kulkeminen ei ole kevyt tie kulkea. Paljon se elämästä kyllä opettaakin matkan aikana ja vahvistaa siinä samalla.

      Ps. Oli ihan pakko käydä tekemässä pientä salapoliisityötä ja selvittää, missä ryhmissä mahdamme pyöriä ja löytyihän sieltä! :)

      Poista
    2. Kiitos <3. Se on totta, että tämä tie myös vahvistaa ja opettaa. Välillä ihan havahtuu miten pienistä asioista sitä saakin revittyä onnentunteita kun on oikeasti pakko. Ja huumori, ilman sitä en kyllä pärjäisi :)

      Ihana oli uusin tekstisikin kun itse huomaan useinkin miettiväni miten sitä selviää sitten joskus kun... <3

      Poista
    3. Jotenkin ne pienet asiat ovat kasvaneet kaiken keskellä merkityksellisemmiksi kuin ennen. Sairaus jollain tavalla ohjaa elämään hetkessä, opettaa, ettei mikään ole itsestään selvää. Huumori on ehdottomasti se, mikä auttaa jaksamaan - vaikka se välillä kääntyisikin hätkähdyttävän mustaksi. Ihanaa, että sinäkin löydät niitä valoja varjojen keskeltä. Niiden kautta elämä jatkuu myös rakkaan kuoleman jälkeen. Pikku hiljaa. ❤

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos! Rutistan täällä virtuaalisesti oikein lujasti takaisin. <3

      Poista