Jo ennen blogin aloittamista ja julkista avautumistani tuntemuksistani kirjoitin paljon, yksittäisiä tekstejä sinne sun tänne. Lopulta keräsin niitä yhteen vihkoon, jonka kantta koristaa tätä nykyä otsikko "Kun äiti sairastui...". En ole lukenut jokaista kirjan tekstiä, enkä muista edes hetkiä, jolloin olen kirjoittanut ne. Haluaisin kuitenkin nyt nostaa tuosta kirjasesta ainakin yhden kirjoituksen.
9. joulukuuta 2014
"Välillä tuntuu, etten tiedä, miltä tässä tilanteessa pitäisi tuntua. Olen tainnut toistaiseksi itkeä silmieni takaiset lähteet kuiviksi - jos ei yksittäisiä keskusteluja ja kohtaamisia lasketa - mutta en tiedä, onko helpottavaa kokea sen sijaan jonkinlaista pakottavaa tarvetta tuntea jotakin.
Olen oppinut unohtamaan asioita hetkittäin. Olen oppinut hymyilemään ja nauramaan niin, etten pohdi, onko se väärin. En soimaa itseäni hyvänolonaaltojen kohdatessa. Annan luvan olla ja nauttia. Mutta ei ole päivääkään, jolloin en miettisi, miten asiat menevät.
Olen oppinut tuntemaan itseäni siinä määrin, että tunnen harkitsevan ja tarkkailijan rooliin tyytyvän minäni itseään rikkovan puolen. Liiankin hyvin. Olen hautonut asioita, pyöritellyt niitä pienessä päässäni ja ajatellut selviäväni.
Jossain kohtaa padot murtuivat ja muistan löytäneeni itseni ensin istumasta polvet koukussa, kädet niiden ympärille kiedottuina, selkä seinää vasten, Ja sen jälkeen pyörineeni levottomasti jalkeilla toistellen: 'Minä tarvitsen apua. Minun täytyy puhua jollekin.' Sanoista tekoihin oli kuitenkin yllättävän pitkä matka. Hiljaisena ja salaamiseen tottuneena ei ollut aikeista huolimatta helppo lähteä avaamaan itseään.
SILTI, olen kiitollinen siitä, että avasin itseni muiden edessä. Edes osittain. "
Miksi sitten halusin jakaa teille aikanaan hyvin yksityiseltä tuntuneen kirjoituksen? Pääsyynä lienee se, että se on aitoa tuntemustani vuoden takaa. Se ei ole kuvitelmaa siitä, miltä minusta ehkä tuntui silloin. Se on totisinta totta, puristettu suoraan sisimmästäni kynällä paperille, vailla mahdollisuutta muuttaa sanavalintoja tai lausejärjestystä.
Opin tuolloin mielestäni ensimmäisiä kertoja hymyilemään ja nauramaan vailla omantunnon tuskia. Tuolloin en ehkä vielä tiennyt, miten paljon helpompaa se vielä voisikaan olla. Minulla oli tuolloin hyviä hetkiä, mutta muistan myös vuoden vaihteen jälkeisen väsymyksen. Nyt hyvät hetket ovat ottaneet vallan. Huonompiakin on, mutta niiden lopullinen häviäminen tuntuisi lähinnä luonnottomalta.
Nyt kun kaivoin ensimmäisiä kertoja omia kirjoituksiani esiin, tajusin taas, miksi tämä on niin tärkeää. Kirjoitukseni pysyvät ja voin palata niihin, nähdä, mistä kaikesta olen selvinnyt ja mitä kaikkea olen käynyt läpi. Mitä kaikkea olen matkan varrella oppinut.
Olen oppinut unohtamaan asioita hetkittäin. Olen oppinut hymyilemään ja nauramaan niin, etten pohdi, onko se väärin. En soimaa itseäni hyvänolonaaltojen kohdatessa. Annan luvan olla ja nauttia. Mutta ei ole päivääkään, jolloin en miettisi, miten asiat menevät.
Olen oppinut tuntemaan itseäni siinä määrin, että tunnen harkitsevan ja tarkkailijan rooliin tyytyvän minäni itseään rikkovan puolen. Liiankin hyvin. Olen hautonut asioita, pyöritellyt niitä pienessä päässäni ja ajatellut selviäväni.
Jossain kohtaa padot murtuivat ja muistan löytäneeni itseni ensin istumasta polvet koukussa, kädet niiden ympärille kiedottuina, selkä seinää vasten, Ja sen jälkeen pyörineeni levottomasti jalkeilla toistellen: 'Minä tarvitsen apua. Minun täytyy puhua jollekin.' Sanoista tekoihin oli kuitenkin yllättävän pitkä matka. Hiljaisena ja salaamiseen tottuneena ei ollut aikeista huolimatta helppo lähteä avaamaan itseään.
SILTI, olen kiitollinen siitä, että avasin itseni muiden edessä. Edes osittain. "
Miksi sitten halusin jakaa teille aikanaan hyvin yksityiseltä tuntuneen kirjoituksen? Pääsyynä lienee se, että se on aitoa tuntemustani vuoden takaa. Se ei ole kuvitelmaa siitä, miltä minusta ehkä tuntui silloin. Se on totisinta totta, puristettu suoraan sisimmästäni kynällä paperille, vailla mahdollisuutta muuttaa sanavalintoja tai lausejärjestystä.
Opin tuolloin mielestäni ensimmäisiä kertoja hymyilemään ja nauramaan vailla omantunnon tuskia. Tuolloin en ehkä vielä tiennyt, miten paljon helpompaa se vielä voisikaan olla. Minulla oli tuolloin hyviä hetkiä, mutta muistan myös vuoden vaihteen jälkeisen väsymyksen. Nyt hyvät hetket ovat ottaneet vallan. Huonompiakin on, mutta niiden lopullinen häviäminen tuntuisi lähinnä luonnottomalta.
Nyt kun kaivoin ensimmäisiä kertoja omia kirjoituksiani esiin, tajusin taas, miksi tämä on niin tärkeää. Kirjoitukseni pysyvät ja voin palata niihin, nähdä, mistä kaikesta olen selvinnyt ja mitä kaikkea olen käynyt läpi. Mitä kaikkea olen matkan varrella oppinut.
