Kovin kovin pitkään olen yrittänyt kätkeä totuuden itseltäni. Olen yrittänyt kieltää sen olemassaolon, töytäissyt silloin tällöin esiin mönkivän ajatuksen tiukasti takaisin pimeään onkaloonsa. Ajatellut, että minun ei vielä tarvitse käsitellä kyseistä asiaa. Tänään joku kuitenkin sanoi jotain, mikä sai minut tajuamaan asian laidan.. Ennen niin kaukaiselta ja epätodennäköiseltä tuntuvasta pelosta on tulossa vähitellen totta. Ja pelkäänpä pahoin, että vähitellen on väärä ilmaisu, mutta sen korvaaminen toisella tuntuu yksinkertaisesti liian pahalta.
Marraskuun 2014 lopulla täytetyt edunvalvontapaperit on viety eteenpäin. Niitä täyttäessä ajatuksena oli, että paperit ovat valmiina "sitten joskus kun niitä tarvitaan". Kuka meistä olisi osannut pimeimpinä hetkinäkään ajatella, että vajaassa vuodessa ehtii tapahtua niin valtavan suuri muutos? Ei kukaan. Tai jos osasi, ei koskaan päästänyt sitä edes omaan tietoisuuteensa.
Edunvalvonnan edistyminen tarkoittaa myös äidin asumisjärjestelyjen pohdintaa. Kuinka kauan äiti pystyy asumaan nykyisessä asunnossaan? Milloin koittaa hetki, jolloin on aika siirtyä kohti entistä tuetumpaa asumista? Ja milloin joudumme oikeasti sen raskaan päätöksen eteen, että joudumme todellakin päättämään erään pörröturkkisen nappisilmän kohtalosta?
Äidille 5-vuotias kleinspitzuros on niin kovin kovin rakas, että siitä luopuminen tulee todellakin murtamaan hänet täysin. Jos rehellisiä ollaan, en tiedä, miten sellaisesta iskusta selvitään. Pelkkä ajatus saa vuolaat virrat valumaan pitkin omia poskiani ja peiliin katsomattakin tiedän, että silmieni väri taittuu yhä punaisempaan.
Miten paljon toivonkaan meille lisää aikaa.
En ole valmis tällaisiin päätöksiin.
En ole valmis tällaisiin päätöksiin.
Nämä ovat raskaita päätöksiä mutta olette hienosti jo hoitaneet asioita. Meillä ei tuota edunvalvoja-asiaa ole haettu eikä mietitty. Pankissa on vain valtakirja joka oikeuttaa minut hoitamaan kaiken mahdollisen. Nyt isäni sairaus on jo niin pitkällä että virallinen puoli on jo myöhäistä.
VastaaPoistaVuosi sitten hain vanhemmilleni palvelutalopaikkaa mutta ei ole mitään kuulunut. Paikkoja ei tässä pienessä kunnassa yksinkertaisesti ole ja vanhukset sekä muistisairaat hoidetaan kotiin niin pitkään kuin mahdollista. Hälytyslaitteet oviin, turvapuhelin ym. ovat "ratkaisuja" joiden avulla kotona oloa pitkitetään. Joka ei taas mielestäni ole hyvä. Ilman kotipalvelun apua en vanhempieni hoidosta selviäisi sillä omakin perhe on hoidettava. Nyt on vain toivottava että itse säilyisin terveenä vielä vuosikymmeniä ja jaksaisin hoitaa vanhukset sekä kasvattaa lapset aikuisiksi.
Raskaita päätöksiä toden totta. Edunvalvonta-asian edistyminen tuo kuitenkin itselleni myös mielenrauhaa. Sen myötä tiedän, että asioita siirtyy pois veljieni vastuulta ja joku oikeasti hoitaa äidin asioita. Mielenrauhasta huolimatta tilanne on kuitenkin tullut eteen niin kovin nopeasti, sillä vuosi sitten todellakin ajattelimme, että "sitten joskus" olisi useamman vuoden päässä...
PoistaMitä äidin asuinmuotoon tulee, olen kanssasi siinä mielessä samaa mieltä, että kaikenmaailman hälytyslaitteet ym. omassa kodissa saavat sen helposti muuttumaan kuin vankilaksi. Kotipalvelu käy tällä hetkellä neljästi päivässä katsomassa äitiä, mutta luulen, että seuraava askel alkaa olla jonkinlainen palvelutaloasuminen.
Tätä asiaa mutkistaa kuitenkin pieni kunta, jossa ei ole tarjota meidän mielestämme sopivaa ratkaisua. Toisaalta muutto sukulaisten kanssa samaan kaupunkiin olisi loogista, mutta äiti on toistaiseksi ilmoittanut vakaasti olevansa ajatusta vastaan.. Niin vaikealta kuin se tuntuukin, luulen kuitenkin, että lopulta äidin on parempi asua lähellä sukulaisiaan - sen verran harvoin käyvät ystävät kuitenkin kylässä.. Mutta eihän tämä mitään herkkua ole..
Tähän asti on kuitenkin selvitty, joten toisiamme tukien täytyy ottaa myös tuleva vastaan.