Netflix. Anna, a lopussa. Kuudes jakso.
Velvollisuudentunne voi olla vankila, totesi Marilla Cuthbert.
Jokin minussa kolahti ja kovaa.
Viime kesänä leikkasin kanaa vuoroviikoin aamuin ja illoin. 8 tuntia päivästäni kului töissä ja useimpina päivinä koin pakottavaa tarvetta varata aikaa siihen, että kävin katsomassa äitiä - etenkin sen jälkeen, kun äiti muutti hoivakotiin toukokuun alussa. Pesin pyykkiä, laitoin ruokaa. Vilkuilin vähän väliä kelloa ja yritin miettiä, ehdinkö. Elämä oli melkoista pyöritystä. Pyöritystä, jonka velvollisuuden tunteeni aiheutti - jos en tehnyt näitä asioita, koin huonoa omaatuntoa, pelkäsin, etten ole riittävästi. Todellisuudessa koin itseni riittämättömäksi, tein mitä tahansa.
On vaikea myöntää itselleen, että on elänyt melkein koko elämänsä velvollisuudentunteen ohjaamana. Sain koulussa hyviä numeroita ja niiden myötä nostin sisäistä rimaani yhä korkeammalle. Jotain kertonee se, että purskahdin lohduttomiin kyyneliin saadessani kahdeksannella tai yhdeksännellä 8½ fysiikan kokeesta. Äiti yritti lohduttaa, mutta tuossa hetkessä hyvä arvosanani tuntui tuskin tyydyttävältä. Kun kympeistä tuli kohdallani melkein itsestäänselvyys muiden silmissä, en pystynyt enää arvosanoilla näyttämään olevani riittävä tai tehneeni töitä niiden eteen. Ansainneeni ne. Minuun kohdistettiin vahvoja odotuksia ja oletuksia, joita pyrin noudattamaan. Koin velvollisuudekseni saada hyviä arvosanoja ja pitää "tasoa" yllä.
Mihin tämä johti? Minusta tuli nopeasti kympin tyttö, joka koki, ettei tehdyllä työllä ollut väliä, koska sen tuomia arvosanoja pidettiin niin itsestään selvinä, mutta joka ei voinut laskea rimaa, koska pelkäsi silloin tulevan sanomista. Silloin asia ehkä huomattaisiin. Enkä minä halunnut tulla huomatuksi sillä tavoin, sillä koin velvollisuudekseni olla huomaamaton, se joka ei aiheuta harmia.
Minä en osaa sanoa ei. Siinä suhteessa olen tullut paljon äitiin. Olen se, jolta on helppo kysyä, voinko tulla avuksi tai voinko tehdä sen ja sen ja sen asian. Kasaan itselleni ylimääräisiä velvollisuuksia. Toiset näistä ovat mukavia, sellaisia, joista oikeasti innostun, mutta jotka kuitenkin tulevat väärään aikaan. Toiset sellaisia, joita en vain yksinkertaisesti pystyisi tai haluaisi hoitaa. Ja silti vastaan kyllä. Useimmiten.
Note to self: Löysää sitä hiivatin köyttä! Vasta muutettuani omilleni ja ottaessani eroa vanhoihin kaavoihin ja välimatkan kasvaessa perheeseen, olen oppinut pikku hiljaa löysäämään köyttä minun ja velvollisuuden tunteeni välissä, mutta työtä on edelleen tehtävänä. Keskiössä tässä työssä on ehdottomasti ollut mieleni ja kehoni kuunteleminen - loppuen lopuksi ne tietävät parhaiten, mitä tarvitsen ja mikä on minulle hyväksi. Ainaisen suorittajan haasteena on kuunnella ja totella niitä silloinkin, kun ne pyytävät hidastamaan.
Lukiossa opettelin ottamaan vastaan ainoat kutoseni ja seiskani, ne muutamat pitkän matematiikan viimeisistä kursseista, mutta vielä yliopistossakin opettelen sietämään heikompia arvosanoja. Ei minun tarvitse saada nelosta tai vitosta jokaisesta kurssista, kolmonenkin on varsin kelpo. Eikö?
Velvollisuudentunne voi olla vankila.
Jos sen kourissa on kärvistellyt vuosikausia, pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä, voi irtipäästäminen olla tuskallisen työn takana.
Köyden löystyessä alkaa kuitenkin nähdä itsensä ja elämän uudessa valossa.
Tänä kesänä leikkaan kanaa vuoroviikoin aamuin ja illoin. 8 tuntia päivästäni kuluu töissä ja useimpina päivinä kuuntelen itseäni ja varaan aikaa siihen, mikä on minulle tärkeää ja mieleistä. Lisäksi pesen pyykkiä, laitan ruokaa ja käyn kaupassa, mutta en koe huonoa omaatuntoa siirtäessäni jotain tehtävää päivällä tai kahdella. Vilkuilen kelloa harvemmin. Stressitasoni ovat huomattavan alhaalla, vaikka muutama koulutehtävä vielä roikkuu kevään jäljiltä. Äidin luona kävimme veljieni kanssa äitienpäivänä, pientä velvollisuuden tunnetta havaittavissa - seuraavasta kerrasta en murehdi etukäteen. Minun ei tarvitse miettiä, olenko riittävä - ei tänä kesänä.
