Lähes kolmeen kuukauteen en käynyt äidin luona.
En pystynyt.
Ja kun lopulta pystyin, vastassa olikin isompi muutos kuin olin mitenkään pystynyt kuvittelemaan.
Mummu koputti äidin oveen. Oven takana odotti pimeys. Yksi meitä lapsia esittävistä kuvista lojui lattialla, samoin peitto. Nurkan takana seisoi äiti, hartiat kumarassa ja katse lasittuneena. Valojen sytyttyä kiinnitin huomioni siihen, miten äiti oli riutunut. Solisluut paistoivat ihon alta uudella tavalla, olkapäät olivat menettäneet pyöreytensä ja jalat olivat kaventuneet. Kokonaisuudessaan kiloja oli karissut selkeästi.
Olisin halunnut purskahtaa itkuun, mutta jostain kumpusi voima hymyillä ja tervehtiä iloisesti. Ojensin käteni halaukseen, jonka aikana äiti näpersi paitani helmaa. En tiedä, tunnistiko äiti minua, mutta ainakin pienen hetken sain olla joku tuttu.
Tuntui vaikealta nähdä äiti fyysisesti siinä kunnossa. Ja tuntui vaikealta, että suurimman osan lyhyestä ajasta, jonka vietimme äidin luona, äitiin oli vaikea saada minkäänlaista kontaktia. Hän vain tuijotti lasittuneesti alaviistoon, ilme värähtämättä. Kahvipöydässä äiti söi kuin kone - kyse oli mekaanisesta suorituksesta, kaikki eleet nautinnosta olivat tiessään. Se kirpaisi syvältä.
Vierailusta on nyt kulunut vajaa viikko. Ajatukset ovat vielä solmussa ja välillä olo on turta. En ehkä ole vielä pystynyt käsittämään näkemääni todeksi. Aika ajoin kyyneleet ovat puskeneet silmiin, olen jopa herännyt keskellä yötä omaan itkuuni. Itkuun sekoittuu kuitenkin myös tietynlaista helpotusta, olo kevenee hitaasti.
Kaiken keskellä elämä kuitenkin tarjoaa myös tsemppiä. Se antaa mahdollisuuksia pieniin iloihin ja keinoja unohtaa välillä omat ajatukset. Niihin minä yritän parhaani mukaan tarttua.
