Puoli vuotta sitten, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, minä heräsin siihen kummalliseen tunteeseen, että jotain oli tapahtumassa tai jo tapahtunut. Ehkä jo silloin alitajuntaisesti tiesin, että äiti oli vapaa, vaikka suljinkin silmäni uudestaan ja heräsin joitain tunteja myöhemmin kuin mihin tahansa sunnuntaiaamuun. Unohdin kännykän sänkyni päälle suunnatessani koiran kanssa pihalle ja palatessani näin kummitätini soittaneen. Siinä vaiheessa tiesin jo varmasti ja emmin ainoastaan sen välillä, soittaisinko vai odottaisinko uutta soittoa. Miten sellaiseen puheluun valmistaudutaan?
Puoli vuotta tuntuu nyt käsittämättömän lyhyeltä ajalta. Enkö minä vasta istunut hautaustoimiston tuolilla, valikoinut kukkia, arkkua ja uurnaa? Enkö minä aivan äskettäin vetänyt päälleni sen mustan mekon, jonka ostin äidin kuolinpäivänä, ja tuntenut veljen käden tarttuvan käteeni istuessani kappelin etummaisella penkillä jalat täristen vimmatusti? Miten siitä voi olla jo niin kauan, kun muistoni siitä ovat vielä kirkkaat kuin eilisen jäljiltä?
Puoli vuotta minä olen elänyt tämän Surun kanssa. Opetellut kantamaan sen painoa ja hyväksymään sen osaksi elämääni. Opetellut nauramaan sen seistessä rinnallani. Viikkojen ja kuukausien kuluessa Surusta on tullut kohteliaampi, ja se antaa minulle enemmän tilaa, mutta se ei ole kadonnut mihinkään.
Puoli vuotta olen ottanut askelia eteenpäin. Välillä lyhyempiä, välillä pidempiä. Ajoittain olen tanssahdellut, välillä kontannut ja ryöminyt väkisin eteenpäin. Olen itkenyt ennen aamupalaa ja painaessani pääni illalla väsyneenä tyynyyn. Olen oppinut itsestäni ja elämästä ja huomaan oppivani lisää koko ajan, sillä elämällä on paljon tarjottavaa, vaikka se välillä näyttäytyykin harmaissa.
Puoli vuotta olen ikävöinyt. Välillä se on ollut riipivän tuskaista, ajoittain kauniin kaipauksellista. Päivääkään ei ole kulunut, ettenkö olisi suonut äidille ajatuksia, mutta omaan tahtiini olen uskaltanut avata ikkunani ja oveni myös muille asioille ja ajatuksille, sillä minä en halua jäädä Surun vangiksi, vaikka se minun mukanani kulkeekin.
Puoli vuotta - ja minä olen tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti