Jälleen on kulunut yksi vuosi. Vuosi, jonka aikana tuntuu, että olen yksittäisistä kyynelten ja surun hetkistä huolimatta kulkenut pääasiassa kohti valoa. Olen löytänyt katseeseeni ja sydämeeni luottoa tulevaan ja uskaltanut ottaa askelia kohti omaa tulevaisuuttani - niitä askelia, joiden ottamista keväällä ja kesällä pelkäsin kuollakseni.
Muistan hetken, jolloin painoin valkoisen lakin päähäni ylioppilastoverieni rinnalla ja puheen, jonka isä piti juhlissani - sen, jonka aikana sekä itkin että nauroin, kumpaakin täydestä sydämestä (kenties tuo oli se hetki, jolloin otimme taas askeleen lähemmäs toisiamme). Muistan jännityksen arpoessani vastauksia pääsykoepaperiin ja sen surkean tyhjän fiiliksen, joka jäi jäljelle Jyväskylän haastattelun jälkeen - puhumattakaan siitä, miten pelkäsin ajan loppuvan kesken, kun vastasin soveltuvuuskokeisiin sisältyviin psykologisiin testeihin. Muistan, miten kiljuin tulosten tullessa yhdessä veljeni kanssa, halasimme ja soittelimme niin isälle kuin äidille.
Muistan asuntotarjouksen ja muuton. Sen hetken, kun kaikki sen hetkinen omaisuuteni oli siirretty Jyväskylään ja muuttoapurit lähtivät takaisin kotikonnuille. Varsin nopeasti alkoi tuntua siltä, että tuosta 43 neliön kerrostaloasunnossani Jyväskylästä tuli koti. Koti, joka muotoutui pikkuhiljaa eteenpäin (miten onnellinen olinkaan mm. sohvan löytämisestä!).
Mitä tulee ihmisiin, joita olen tavannut syksyn aikana, olen ennen kaikkea kiitollinen: kiitollinen syvällisistä keskusteluista, naurusta, kyynelistä yliopiston edessä. Voiko muuta sanoa kuin että tämä vuosi on antanut enemmän kuin uskalsin siltä toivoa?
Vaikka vuosi näyttää pääosin askeleelta kohti parempaa, en voi olla kieltämättä yhtä tosiasiaa: äidin sairaus on etenevää laatua. Nyt kun olen ollut poissa kauemmin, huomaan äidissä tapahtuneet muutokset aikaisempaa selvemmin: vaatteiden pukeminen on yhä vaikeampaa, ohjeet ja asiat täytyy toistaa aikaisempaa useampaan kertaan, oma-aloitteisuus tuntuu hiipuvan. Toisaalta tuntuu, että äiti voi kaikesta huolimatta melko hyvin: naurua ja hymyä on enemmän kuin vähän aikaa takaperin, vaikka välillä lohduttomuus ottaakin vallan. Välillä huomaan omien hermojeni pettävän (niiden, joita olen pitänyt pitkinä) ja tiuskaisen asioita turhan kovaa. Jäljellä on kuitenkin yhä äiti, joka suhtautuu lempeästi ja ymmärtäväisesti anteeksipyyntöihini: "Ei se mitään. Mä olen aina välillä vähän hankala." Mutta niinhän me kaikki.
Nyt haluan vain toivottaa teille hyvää alkavaa vuotta 2016! Kerätkää ihania muistoja ja nauttikaa ajasta läheistenne kanssa. ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti