Kahtia revitty

Yhtenä päivänä, äidin vielä asuessa kotona, otimme kasan kuvia täynnä vääntyneitä naamoja, kieroja silmiä ja läheisyyttä. Nuo kuvat kätkevät sisälleen paljon naurua. Kuvanottotilanteessa nauroimme äidin kanssa vatsat kippurassa ja oli suoranainen ihme, että hullunkuriset ilmeemme tallentuivat kännykkäni muistiin jopa kohtalaisen tarkkoina, sillä käteni toden totta pysyivät hädin tuskin laukaisimen virkaa ajavan napin päällä.

Nauru ei suinkaan jäänyt pelkästään muistoksi hauskasta ja onnellisesta hetkestä, vaan olemme osanneet nauraa hölmöilyllemme myös jälkikäteen. Teetinpä joukon kuvia ihan paperisiksi versioiksikin ja vein yhden kappaleen äidille hänen muutettuaan hoivakotiin. Äiti nauroi katketakseen kuvalle ja tuntui, että nauru vain syventyi, mitä pidemmälle sairaus eteni.

Tuossa kuvassa oli pitkään jotakin kummallista taikaa. Sillä pyyhittiin kyyneliä. Aina sitä ei kestetty edes katsoa, koska se nauratti niin paljon. Silloin äiti käänsi sen ympäri tai nosti kädet nauraen silmiensä eteen. Hoitajat olivat myöhemmin myös kertoneet äidin kantaneen kuvaa ylpeydellä mukanaan ja esitelleen sitä kaikille.

Jossain kohtaa kuva alkoi tulla kaltoinkohdelluksi. Se synnytti vierailuilla yhä naurua, mutta sitä heiteltiin ja rypisteltiin. Ja sitten koitti päivä, jolloin kuvasta löytyi enää puolet. Sillekin vielä naurettiin, naurettiin jopa sille, mihin puolet oli kadonnut. Seuraavalla vierailukerralla jäljellä oli enää pienen pieni palanen, loppu kuvasta oli kadonnut kokonaan. 

Myöhemmin päätin viedä äidille toisen kuvan samasta tilanteesta. Yllättäen äidin reaktio ei ollutkaan suunnaton nauru. Äiti kehui kuvaa hyväksi. Ja vain kuukautta-kahta myöhemmin repi sen kahtia. Silloin päätin, että en enää veisi kolmatta.

En ikinä saa selville, mikä kuvassa on saanut äidin kavahtamaan tai ahdistumaan. Mikä on aiheuttanut tuhoamisvimman, pakon päästä eroon tuosta ennen niin paljon naurua synnyttäneestä kuvasta. Valehtelisin väittäessäni, ettei minuun satu se, että yhteinen kuvamme on tullut revityksi, vaikka tiedän, ettei se äiti, joka minulla on ollut, olisi koskaan tehnyt moista. Ja tiedän, että ajan kanssa kipu helpottaa. Juuri nyt vain tuntuu siltä, kuin minut itseni olisi revitty kahtia. 

Minulle tuo sarja kuvia on edelleen hyvin rakas muisto, paitsi yhteisestä lämpimästä hetkestä kuvia ottaessa, myös lukuisista kuvailemistani naurunremakoista myöhemmin. Se on tuonut meille iloa ja lohtua. Pakottanut nauramaan itsellemme. Jonkin aikaa se oli meidän turvallinen rutiinimme. Nyt on aika hyväksyä, että sen voima ei enää riitä ja muistaa, miten pitkään ja miten kauniisti se kuitenkin riitti. Miten merkittävä se oli.