Viime viikko kului jännittyneissä ja odottavissa tunnelmissa. 1,5 kk sitten matkasin koiran kanssa junalla Jyväskylään ja sen jälkeen yhteydenpito kotiin on rajoittunut puhelimella tapahtuvaan viestintään (soittoihin ja whatsapp-keskusteluihin). Siitä huolimatta, että puheluista äidin kanssa on tullut miltei jokapäiväinen rutiini, oli ihanaa päästä halaamaan toista ja nähdä toisen kasvot! Parkkipaikalla äiti pääsi viimeisenä autosta ulos tahittuaan jonkin aikaa turvavyön kanssa ja kapsahti sen jälkeen kyyneliin purskahtaen kaulaani. Myöhemmin kuulin, että ensimmäiset itkut oli itketty jo Jyväskylän rajalla.
Sisällä odottikin sitten asunnon esittely ja tuliaisten jako. Isältä vaimoineen sain viikonlopuksi (ja sen ylikin) "selviytymispakkauksen", joka sisälsi kaikkea kinkusta juustoon, kekseihin ja kaakaoon. Äiti oli käynyt hommaamassa uuden mehitähden ja antoi sen sanoen, että tällä kertaa en saisi kastella liikaa (syntymäpäivälahjaksi saamani mehitähti kun sattui mädäntymään, vaikka sitä en kertaakaan ehtinyt kastella...). Koirakin sai oman luunsa ja mehitähden lisäksi saamani fazerin suklaapatukan sujautin kaappiin odottamaan pahan päivän varalle.
Isä vaimoineen yöpyi keskustassa hotellissa kahdestakin syystä: 1) Asuntoni on auttamatta liian pieni majoittamaan kaikki. 2) Alkuperäisenä suunnitelmana oli, että saisimme viettää aikaa nimenomaan äidin ja poikien kanssa yhdessä, koska äidin tänne tulo ei ole itsestäänselvyys. Yhdessä kahviteltiin kuitenkin jokaisena päivänä ja oli mieletöntä huomata, miten vanhempani pystyivät todellakin olemaan samassa tilassa, kun eron jälkeen tilanne on välillä ollut todella paha... Jotenkin tuli konkreettisesti sellainen olo, että kaikki on loppupeleissä niin hyvin kuin tällaisessa tilanteessa ylipäänsä on mahdollista.
Viikonlopusta jäi käteen paljon hyvää: tutustutin äitiä ja poikia keskustaan, uppouduimme äidin kanssa Harjun Paperin ihanien korttihyllyjen väliin, tukahdutimme makeannälän Pandan tehtaanmyymälässä, kiersimme lähimaastoa koiran kanssa ja nukuimme yhdessä vuodesohvalla poikien vallatessa makuuhuoneeni.
Vaikka eron hetkellä tuntuikin haikealta ja asuntoon koiran kanssa palatessa hiljaisuus tuntui hämmentävän hiljaiselta, voin muistella lämmöllä yhdessä vietettyä viikonloppua. Hyvästien yhteydessä muistutin äitiä seuraavasti: "Me selvittiin tästä ajasta. Seuraavaan kohtaamiseen on paljon paljon lyhempi aika. Se tulee pian." Miten helpottavaa olikaan, kun äiti vastasi tuossa tilanteessa, että niin tulee.
Sisällä odottikin sitten asunnon esittely ja tuliaisten jako. Isältä vaimoineen sain viikonlopuksi (ja sen ylikin) "selviytymispakkauksen", joka sisälsi kaikkea kinkusta juustoon, kekseihin ja kaakaoon. Äiti oli käynyt hommaamassa uuden mehitähden ja antoi sen sanoen, että tällä kertaa en saisi kastella liikaa (syntymäpäivälahjaksi saamani mehitähti kun sattui mädäntymään, vaikka sitä en kertaakaan ehtinyt kastella...). Koirakin sai oman luunsa ja mehitähden lisäksi saamani fazerin suklaapatukan sujautin kaappiin odottamaan pahan päivän varalle.
Isä vaimoineen yöpyi keskustassa hotellissa kahdestakin syystä: 1) Asuntoni on auttamatta liian pieni majoittamaan kaikki. 2) Alkuperäisenä suunnitelmana oli, että saisimme viettää aikaa nimenomaan äidin ja poikien kanssa yhdessä, koska äidin tänne tulo ei ole itsestäänselvyys. Yhdessä kahviteltiin kuitenkin jokaisena päivänä ja oli mieletöntä huomata, miten vanhempani pystyivät todellakin olemaan samassa tilassa, kun eron jälkeen tilanne on välillä ollut todella paha... Jotenkin tuli konkreettisesti sellainen olo, että kaikki on loppupeleissä niin hyvin kuin tällaisessa tilanteessa ylipäänsä on mahdollista.
Viikonlopusta jäi käteen paljon hyvää: tutustutin äitiä ja poikia keskustaan, uppouduimme äidin kanssa Harjun Paperin ihanien korttihyllyjen väliin, tukahdutimme makeannälän Pandan tehtaanmyymälässä, kiersimme lähimaastoa koiran kanssa ja nukuimme yhdessä vuodesohvalla poikien vallatessa makuuhuoneeni.
Vaikka eron hetkellä tuntuikin haikealta ja asuntoon koiran kanssa palatessa hiljaisuus tuntui hämmentävän hiljaiselta, voin muistella lämmöllä yhdessä vietettyä viikonloppua. Hyvästien yhteydessä muistutin äitiä seuraavasti: "Me selvittiin tästä ajasta. Seuraavaan kohtaamiseen on paljon paljon lyhempi aika. Se tulee pian." Miten helpottavaa olikaan, kun äiti vastasi tuossa tilanteessa, että niin tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti