Muistathan tänä vuonna

Vuoden vaihtuessa monet ottavat ainakin hetkeksi itseään niskasta kiinni. Luvataan pitää parempaa huolta itsestä ja tavoitella kevyempää minää - useimmiten esimerkiksi karkki- tai herkkulakon kautta.  Vietetään tipatonta ja hipatonta ja ties mitä. Kyllä minäkin haluan pitää itsestäni huolta, mutta en aio luvata sitä yhtenä päivänä vuodesta, vaan muistutella itseäni aina tarpeen vaatiessa kuuntelemaan itseäni paremmin. Vuosien kuluessa olen myös huomannut, että pimeässä kuiskatut tai mielessä vapautetut lupaukset hiipuvat ja unohtuvat, kerta toisensa jälkeen. Tai sitten niistä tulee ylimääräinen stressinaihe, jopa kahle, joka estää nauttimasta.

Voittekin arvata, etten ole tekemässä lupauksia. En aio sitoa itseäni tiettyyn suuntaan seuraavan vuoden ajaksi, vaan yritän kliseisesti todettuna tarttua hetkeen ja katsoa, mihin se vie. Joku siellä saattaa ajatella, että juurihan minä lupasin jotain, mutta onhan siinä vivahde-ero. En lupaa itselleni mitään, mutta yritän parhaani. Yritän kuunnella, mitä kehoni ja mieleni minulle kertoo ja elää sen mukaan. Joka päivä keho ja mieli viestittävät jotain ja siihen reagoidaan joko hyvin tai huonosti. Se on elämää.

Myönnän, kyllä minäkin haluaisin luvata jotain. Haluaisin luvata soittavani äidille useammin kuin olen viimeisten kuukausien aikana soittanut. Haluaisin luvata käyväni säännöllisesti äidin luona. Haluaisin luvata voivani viettää paljon aikaa yhdessä, nyt kun se on vielä teoreettisestikin mahdollista. Mutta minä en uskalla luvata, sillä en halua rikkoa lupauksiani. Ja näiden lupausten suhteen en voi olla varma, miten osaan ne täyttää. Kyse ei ole siitä, että välittäisin vähemmän. Päinvastoin.

Täytyy myöntää, että herra Alzheimer on yllättänyt minut. Se on ominut itselleen jotain, mistä olen yrittänyt kynsin hampain pitää kiinni. Olen uskotellut itselleni asioita ja pettynyt itseeni, siihen, etten ole tehnyt riittävästi tai jättänyt tekemättä jotain sellaisissa tilanteissa, kun olisi pitänyt tehdä. Pettynyt siihen, ettei lääkkeillä näytä olleen mitään vaikutusta ja yhteys katkeilee. Pettynyt siihen, että aika tuntuu valuvan sormien välistä, vaikka kuinka puristan niitä yhteen. Mutta tiedättekö, olen oppinut jotain. Tai ehken ihan täysin sisäistänyt koko merkityksessään, mutta taas hieman paremmin. Minä olen vain ihminen. Minun voimani ja käteni eivät riitä kaikkeen - ja se jos mikä on inhimillistä.

Näin uuden vuoden kynnyksellä haluankin muistuttaa teitä: Me olemme kaikki lopulta vain ihmisiä. Muistetaan vuonna 2017 kohdella toisiamme kuin ihminen ihmistä ja lisäksi nähdä itsemme ihmisenä rajoineen kaikkineen. ♥