Pidä huolta itsestäsi

Kirjoittaminen on aina ollut minulle terapiaa, keino selviytyä päivästä toiseen ja purkaa liikaa taakkaa. Tarkemmin sanottuna, purkaa sitä, mitä en osaa pukea puheeksi. Löysin kirjoittamisen merkityksen jo varhain, aivan alakoulun ensimmäisillä luokilla. Vuosien seurattua toisiaan kirjoittamisesta on tullut yhä tärkeämpi osa elämääni. Jossain kohtaa siitä tuli kuitenkin ylivoimaista. Sanat eivät enää löytäneet tietään edes paperille.

Kesän 2014 aikana hukkasin itseni täysin. Muistan lukeneeni vihreällä ruohokentällä auringonpaisteessa uskonnon kirjoituksiin ja täyttäneeni huoneeni seinät valtavalla määrällä pienille lapuille sullottua tietoa. Muistan inssin. Muistan itkeneeni ystäväni koiran äkillistä kuolemaa vain vuorokautta ennen kauan odotettua ja suunniteltua reissua koiriemme kanssa Paljakkaan. Ja muistan uudet ihanat ystäväni. Mutta muita muistoja tuolta kesältä ei ole. Ei sellaisia, jotka liittyisivät äitiin tai kotiin. Se kaikki oli niin sekavaa ja tuskallista muistettavaksi, että kätkin sen kaiken jopa itseltäni.

Minua on pyydetty vertaamaan tilannetta, jossa olemme juuri sillä hetkellä mm. kyseiseen kesään. Kysymystä on aina seurannut pitkä hiljaisuus, epätoivoinen yritys muistaa jotain ja sen jälkeen toteamus, että en yksinkertaisesti pysty vertailuun. Olin niin hukassa, niin väsynyt, että halusin säilyttää vain hyvät muistot ja unohtaa kaiken muun. Ja silti juuri sekavuus ja muistamattomuus tuntuu tuovan kaikkein pahimman olon, sillä ne paljastavat, että tuo kesä oli rankin elämäni kesistä.

Alla on runo, jonka kirjoitin suurin piirtein vuosi sitten. Se on niitä viimeisiä tekstejä ennen kuin tuntui, että kadotin kirjoittamisen taidon. Kirjoittaessani kyseistä runoa en juurikaan miettinyt sanavalintojani tai ajatuksiani. Annoin tekstin soljua sisältäni sormien ja näppäimistön kautta tietokoneen ruudulle ja tallensin valmiin tuotoksen ymmärtämättä sen arvoa. Myöhemmin olen lukenut sitä ja todennut, että se tiivistää niin paljon reilun vuoden takaisesta ajasta. Ajasta, jolloin vielä asuimme äidin kanssa ja yritin pitää kotia pystyssä ja perhettä koossa. Ajasta, jolloin annoin muiden hyvinvoinnin mennä omani edelle niin pahasti, että unohdin huolehtia itsestäni. Ja vaikka väsyin, en silti avannut suutani vaan sinnittelin eteenpäin omillani niin pitkään kuin se suinkin oli mahdollista. Ja voin kertoa, että monta kuukautta on aivan liian pitkä aika.

Loppuen lopuksi avasin suuni kuin pakon edessä. Sain keskeneräisiin koulutöihin lisää aikaa, sinnittelin sanat paperille sisulla ja palautin työni. Jätin pari kurssia kesken (yhdenkin, joka olisi vaatinut ainoastaan portfolion palauttamisen, kaiken muun olin tehnyt) ja annoin itselleni viimein luvan avoimiin tunteisiin. Aloin viimein huolehtia itsestäni ja annoin muille mahdollisuuden auttaa. Otin tavoitteekseni opetella elämään äidinkielen opettajani kehotuksen mukaisesti "olemalla itselleni armollinen". 

Olkaa tekin itsellenne armollisia ja pitäkää itsestänne huolta. ♥