Äiti muutti hoitokotiin 12. toukokuuta eli reilu pari viikkoa sitten. Muutto tuli yllättäen ja sain ilmoituksen samana päivänä. Äidin edunvalvojana toimiva veli oli laittanut aamulla viestin ja pyysi viemään koiran hoitoon (onneksi oli paikka, jonne sen saattoi viedä!). Itse huomasin kyseisen viestin päästessäni aamuvuorosta kotiin noin puoli neljän maissa. Pahimman shokin hälvettyä totesin, että asioiden etenemisessä pahinta ei ole ollut äidin muutto eikä tapa, jolla se kohdalle osui - niin väärältä kuin se tuntuikin. Pahinta on ollut muutosta seuraava äidin asunnon tyhjentäminen.
Kun äiti muutti kerrostaloon puolisentoista vuotta sitten, tuntui omakotitalon tyhjentäminen ja myyntiin laitto liian isolta harppaukselta eteenpäin. Kovin lopulliselta ja voimia vievältä urakalta. Se ei kuitenkaan ollut mitään siihen verrattuna, miltä tuntuu tyhjentää asuntoa kuin kuolinpesää - miettien, kuka ottaa minkäkin Arabian kulhon ja onko jollakulla tarvetta mikrolle tai tietokoneelle. Ihania ja tarpeellisia tavaroita, joista en kuitenkaan osaa iloita.
Asuntoa tyhjentäessä kovin moni tavaroista tuntui lähtevän nimenomaan minun mukaani. Ainoana tyttärenä ja omilleni muuttaneena keittiön kipot ja kupit löysivät tiensä laatikoihin valmiina matkaamaan Jyväskylään. Järjellä yritin myös keskimmäiselle selittää, että kannattaisi ottaa varastoon odottamaan Arctican lautaset ja aterinsetti, minulta kun moiset löytyy ennestään.
Äidin asunto ei ole koskaan tuntunut niin suurelta. Vaelsin ympäriinsä vailla tarkkaa suunnitelmaa tai määränpäätä ja kiinnitin huomioni kummallisiin esineisiin: ikkunalla nököttäviin pieniin posliinienkeleihin, kaappiin hyljättyihin miniatyyrinalleihin ja joulun jäljiltä keittiön hyllylle unohtuneeseen valkopartaiseen tonttuun. Jostain syystä koin pakottavaa tarvetta saada ne mukaani, vaikka muuten äidin tavaroiden omiminen itselle tuntui väärältä ja vaikealta.
Tällä hetkellä odotan sitä aikaa, kun tämä on ohi. Kun olen saanut tavarat purettua Jyväskylän päässä ja jokin firma on käynyt tekemässä lopputyhjennyksen ja -siivouksen. Sitten voin yrittää unohtaa, miltä tuntuu tehdä perinnönjakoa, vaikka kukaan ei ole kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti