Itkun kanssa synnyit
itkein lähdet pois
kolmannenkin kerran
itkeä kai vois
rakkauden tähden
onnen kyyneleen
taikka vuoksi murheen
haaveen särkyneen
itkein lähdet pois
kolmannenkin kerran
itkeä kai vois
rakkauden tähden
onnen kyyneleen
taikka vuoksi murheen
haaveen särkyneen
Olen jo aikaisemmin kirjoittanut herkkyydestäni ja siihen liittyen kertonut, että itselleni kyynelistä on tullut voimavara, puhdistavaa terapiaa. Koen kuitenkin, että itkeminen ja omien tunteiden näyttäminen kyynelten kautta nähdään toisinaan yhä heikkoutena eikä sitä osata arvostaa. Itkemisen ei pitäisi olla tabu, sen pitäisi olla täysin hyväksyttävää ja siihen pitäisi osata suhtautua oikein.
Olen kohdannut ihmisiä, jotka säikähtävät kyyneliäni. He pahoittelevat arkaan paikkaan osuneita kysymyksiään, jotka olen itkustani huolimatta kokenut tärkeiksi - ne ovat kertoneet, että jotakuta oikeasti kiinnostaa. Itkevä ei kaipaa voivottelijaa vaan lohduttajaa, kenties halaajan ja lopulta itkun huvettua kyynelten pyyhkijän. Riittää, että on läsnä ja antaa toisen kokea tunteensa säikähtämättä tai pelkäämättä, osaako toimia oikein.
Kyynelten sijaan pelkään itse enemmän kyynelten ehtymistä, tunteiden patoutumista, kieltämistä, salaamista. On parempi itkeä pahaa oloa tai nauraa vedet silmissä kuin olla tuntematta mitään tai olla niin lukossa, että ei pysty näyttämään sisällään vellovia tunteita. Haluan toki muistuttaa myös siitä, että itkuakaan ei voi pakottaa. Se tulee, jos on tullakseen.
Ihminen, joka ei itke, ei aina voi hyvin.
Ihminen, joka itkee, voi voida paremmin kuin se, joka ei itke.
Kumpikin tarvitsee kuitenkin toista ihmistä ja tukea.
Täällä toinen itkijä - you are not alone! :D
VastaaPoistaIhanaa, että joku muukin tunnustautuu itkijäksi! Ei sillä, tiedän kyllä, että meitä on melkoinen joukko. ♥
PoistaKoskettava blogi, kiitos siitä!
VastaaPoistaVastikään isäni sairaudelle menettäneenä löydän tästä (ja monesta muustakin) tekstistä itseni. Olen aina ollut herkkä, mutta silti yhtä aikaa huono itkemään julkisesti. Taustalla on juurikin tuo, että itkeminen mielletään usein heikkoudeksi ja sitä yrittää parhaansa mukaan peittää heikkoutensa... Miksi? En tiedä, inhimillisiähän ne heikkoudetkin ovat.
Ihmiset eivät ylipäätään osaa suhtautua toisen ihmisen suruun tai vastoinkäymisiin. Olen huomannut kuinka moni menee vaikeaksi, jos mainitsen isäni sairauden ja/tai kuoleman. Vastaavaa oli mielestäni havaittavissa jo silloin kuin isäni kertoi tuttavilleen sairaudestaan.
P.S. Ihana Johanna Kurkela & sanoituksensa. <3
Kiitos sinulle kommentistasi ja voimia oman menetyksesi johdosta! Olen suunnattoman kiitollinen, että muun muassa kommenttisi kautta pääsen näkemään, että kirjoituksillani on todella merkitystä myös muille kuin itselleni ja tein oikean päätöksen aloittaessani kirjoittamisen näin julkisesti.
PoistaOlet varsin oikeassa siinä, että ihmisten on vaikea suhtautua toisen ihmisen suruun. Niin luonnollista kuin erilaisten tunteiden läpikäyminen ja tunteminen onkin. Luulen, että osittain kyse on siitä, että toinen ihminen ei koe olevansa "riittävän hyvä" lohduttamaan, jolloin on helpompi perääntyä ja paeta. Lohduttamisessa ei kuitenkaan läheskään aina tarvita sanoja, toisinaan halaus ja läsnäolo on parasta, mitä voi toiselle tarjota. Kumpa meistä jokainen vain osaisi olla lähellä, kun toinen sitä tarvitsee. Se vain vaatii jatkuvaa opettelua.
Tiedän varsin hyvin, mitä tarkoitat sillä, että ihmiset menevät vaikeaksi. Pahinta on, kun itse yrittää olla avoin ja käsitellä asiaa, mutta toiset eivät kestä kuulla sitä tai rupeavat säälimään - en minä kerro asioita säälipisteiden toivossa. Kerron asioista, koska niistä pitää kertoa. Valitettavasti myös äidin kohdalla osa ihmisistä on kadonnut jälkiä jättämättä - onneksi on kuitenkin niitä, jotka yhä jäävät ja jotka ovat niitä todellisia ystäviä. Heille suon ison kiitoksen.
Ja jep, Johanna Kurkela! ♥