Tietyllä tasolla olen oppinut hyväksymään sen, että äiti sai Alzheimer -diagnoosinsa alta viisikymppisenä. Olen oppinut puhumaan sairaudesta sen oikealla nimellä ilman, että murenen hetkessä tuhansiksi palasiksi. Osaan hymyillä hyvinä hetkinä ja nauraa silloin, kun se on ainoa keino selvitä.
Olen jo ehtinyt nähdä, ettei äidin sairastuminen ole ollut kaiken loppu. Se saattoi päättää yhden vaiheen elämästämme, mutta sekään vaihe ei katoa mihinkään. Se on ja pysyy jossain syvällä sisimmässämme. Eräs viisas tokaluokkalainen sanoi kerran, että rakkaus ei katoa. Se rakkaus, mikä on joskus ollut, säilyy, mutta se voi muuttaa myöhemmin muotoaan. Samalla tavalla myöskään ne muistot ja kokemukset, jotka ovat vuosien aikana kertyneet, eivät haihdu taivaan tuuliin: ne ovat vaikuttaneet meihin ja tulevat aina vaikuttamaan, palasimme niihin tietoisesti tai emme. Ne säilyvät.
Vaikka nykyisellään pystyn tarkastelemaan äidin sairautta eri tavalla, kuin parisen vuotta sitten, on sisälläni myös möykky. Pelkoni. Ne ajatukset, joita en ole montaakaan kertaa uskaltanut tuoda esiin, ja joita en haluistani huolimatta saa karistettua.
Voisi ajatella, että tuo möykky pitää sisällään hirvittävän mutkikkaita ja epämääräisiä, määrittelemättömiä asioita. Ehkä jossain kohtaa koinkin vain pelkääväni jotain. Ajan kuluessa olen kuitenkin huomannut, että pohtiessani tulevaisuutta, pelkoni ja surunaiheeni kiteytyvät seuraaviin kolmeen teemaan:
1. Häät & lapset
Olen pitkään kokenut olevani hyvin perhekeskeinen ihminen. Muistan joskus äidin äidin äidin vielä eläessä laskeskelleeni mahdollisuuksia sille, että tämä voisi nähdä esikoiseni. Minusta olisi ollut hienoa nähdä niin monta polvea samassa kuvassa. Nykyään mietin sen sijaan, ehtiikö äiti koskaan oppia muistamaan elämänkumppaniani tai häitäni ja suren sitä, että en voi koskaan antaa omia lapsiani hänen hoidettavakseen edes pieneksi ajaksi, tai saada neuvoja, kun perustan omaa perhettäni.
2. Toteutumattomat haaveet
On olemassa sellaisia haaveita, jotka ovat pysyneet matkassa mukana jo vuosien ajan. Yksi vahvasti äitiin liittyvä haave on ollut se, että joskus aikuisena pääsisin reissaamaan äidin kanssa ulkomailla. Äiti ei ole kovasti päässyt matkustelemaan, vaikka yhdessä ollaan puhuttu mm. siitä, miten hienoa olisi käydä esimerkiksi Itävallassa tai Unkarissa.
Nykyisellään äiti ei enää edes halua lähteä koti-Suomesta minnekään, mutta huomaan silti varovani omien reissujeni hehkuttamista (vaikken itsekään ole kovasti matkustellut).
3. Aika
Yksi suurimmista möröistä on kuitenkin aika. Siihen liittyy niin monta kysymystä, joihin en tiedä vastausta (enkä etukäteen halua tietääkään). Tiedän, että olisi hyvä keskittyä elämään tässä hetkessä ja nauttimaan siitä ajasta, joka meillä on jäljellä. Huomaan silti, että toisinaan, etenkin hiljaisina hetkinä yksin istuessa, mieleen nousevat kysymykset, jotka alkavat: Kuinka paljon aikaa on siihen, että... ? Milloin.. ? Luulen, että aika on se mörkö, jota minun on käsiteltävä vielä aivan erikseen.
Loppuun haluan vielä muistuttaa, että pelot ovat osa elämää. Niiden ääneen lausuminen ei tarkoita, että ne hallitsisivat elämää. Hyväksymällä ja tiedostamalla omat pelot, niitä pystyy käsittelemään. Samalla pelot kertovat, mitkä asiat ovat meille tärkeitä.
Loppuun haluan vielä muistuttaa, että pelot ovat osa elämää. Niiden ääneen lausuminen ei tarkoita, että ne hallitsisivat elämää. Hyväksymällä ja tiedostamalla omat pelot, niitä pystyy käsittelemään. Samalla pelot kertovat, mitkä asiat ovat meille tärkeitä.
Niin tuttua, niin tuttua... En tiedä menenkö koskaan naimisiin, mutta silti suren sitä, ettei isä ole saattamassa minua alttarille. En tiedä haluanko tai saanko lapsia, mutta silti harmittaa, ettei isä tule näkemään heitä. Harmittaa isän puolesta, ettei hän ehtinyt koskaan eläkkeelle. Surettaa, ettemme ehtineet koko perhe purjehtimaan veneellä, joka oli isän pitkäaikainen haave.
VastaaPoistaMun ei tarvitse enää miettiä, että kauanko on aikaa ja milloin SE tapahtuu. Oma kokemukseni on, että vaikka asiaa kuinka pohtisi etukäteen, mikään ajatustyö ei valmista siihen hetkeen...
MIKA laulaa osuvasti:
"If you could look into the future, would ya?
if you could see it, would you even want to?
Got a feeling that there's bad news coming
But I don't want to find it out"
Aiemmin stressasin todella paljon sitä, etten tiennyt mikä, kuka ja missä olen ajan x kuluttua. Ajattelin, että olisi niin paljon helpompi elää, jos tietäisi mihin on elämässään menossa. Nykyään en enää edes haluaisi nähdä tulevaisuuteen. Haaveita ja unelmia on paljon antoisampi tavoitella, kun ei tiedä lopputulosta - oli se sitten suurimman toiveen tai pahimman pelon toteutuminen tai mitä tahansa siltä väliltä.
"When the rain falls down
When it all turns around
When the light goes out
This isn't the end, no
How close is the ending, well, nobody knows
The future's a mystery and anything goes
Love is confusing and life is hard
You fight to survive 'cause you made it this far"
(Owl City - This Isn't The End)
Olet aivan oikeassa puhuessasi ajasta ja tulevaisuudesta. On olemassa haaveita ja pelkoja, mutta loppupeleissä se hetki, jossa kulloinkin elämme, on ratkaiseva. Jos tietäisin etukäteen, milloin mikäkin vaihe äidin sairaudessa osuu kohdalle, olisi vielä musertavampaa nähdä päivien vähenevän ja lopun lähestyvän. Juha Tapion sanoin "jokainen päivä on tänään".
PoistaSama pätee myös ésimerkiksi perinnöllisyysasiaan. Erilaisista lähteistä voi lukea, milloin perinnöllisyyttä puoltavaa milloin sitä epäilevää kantaa. On olemassa geenitestejä, joilla voi selvittää, onko oma riski sairastumiseen korkeampi? Tekeekö se tieto kuitenkaan elämästä yhtään sen onnellisempaa. Itse koen, että ei. Mielummin yritän olla ajattelematta asiaa. Jos joskus sairastun, sairastun. Elämä on välillä arpapeliä ja jos kohdalle osuu huono arpa, en halua tietää sitä etukäteen.
Kiitos vielä näistä sanoista, ne iskivät lujaa! :)