Milloin minusta tuli herkkä?

En tiedä, missä välissä minusta tuli herkkä ihminen. Tai olenhan minä jossain määrin ollut aina herkkä, sitä ei käy kieltäminen. Jossain kohtaa huomasin kuitenkin, että ensimmäinen reaktioni jokaiseen asiaan, johon liittyi pientäkin negatiivisuutta, oli itku. Itku, jota oli mahdotonta pidätellä ja joka sai minut suoraan sanottuna tuntemaan itseni säälittäväksi. Kunpa olisikin ollut nappi, jolla olisin voinut toteuttaa muiden "ei aina voi ruveta itkemään" toteamukset. Ne, jotka vähitellen tuntuivat kaikista kivuliaimmilta. Sillä kyllä, minä todella yritin olla itkemättä.

En ole aina itkenyt edes surullisille elokuville. Tähtiin kirjoitettu virhe saattoi olla ensimmäinen elokuva, joka avasi kyynelkanavani toden teolla. Vielä pahemmin se sai minut murtumaan, kun tuijotin elokuvaa yksin sohvalla. Itkin hysteerisesti läpi elokuvan - pienimmästäkin syystä - ja lopputekstien kohdalla olin niin voipunut, etten jaksanut hetkeen nousta ylös. Koira oli välillä hypännyt nuolemaan kyynelien suolaamia kasvojani ja toinen puoli kasvoistani oli vähintäänkin punertava ja turpea, sillä olin painanut sitä milloin nahkaista sohvan pintaa, milloin karheaa tyynyä vasten. Enkä ollut edes vaivautunut pyyhkimään kyyneliä, joten ne olivat hiostuneet tai kuivuneet sijoilleen.

Jos elokuvalle itkeminen tuntui oudolta, tuntui vielä oudommalta itkeä kirjalle. Kirjat, niin kuin elokuvatkin, ovat toki aina herättäneet minussa monenlaisia tunteita, mutta hysteerinen itkeminen on melko uusi ilmiö. Tällä viikolla löysin itseni kuitenkin makaamasta sängyltäni - lähimmät sukulaiset 150 km ja kaikki tärkeimmät ihmiset 250 km päässä luotani - hukkumassa ehtymättömään kyynelmereen. Syynä oli kirjastosta lainaamani Unohdettujen tarinoiden kirja (Stefan Merill Block), joka kertoo fiktiivisesti suvusta, jota vainoaa varhain alkavan Alzheimerin taudin synkkä kirous. Fiktiivisyydestään huolimatta kirja tulee välillä niin lähelle, että voisin melkein luulla kirjailijan varastaneen minun ajatukseni ja tunteeni.

Kun ihmiselle sanotaan tarpeeksi monta kertaa, että kaikkeen ei voi reagoida itkemällä, alkaa siihen helposti uskoa. Tuntuu, että itsessä täytyy olla jotain vikaa. Jossain kohtaa kuitenkin ymmärsin, että olin yksinkertaisesti padonnut asioita sisälleni niin kauan, että patojeni saadessa ensimmäiset murtumansa, alkoivat ne edetä vääjäämättömästi kohti lopullista tuhoaan. Silloin ymmärsin, että ainoa vaihoehtoni oli antaa itselleni lupa suruun ja kyyneliin ja olla välittämättä muiden mielipiteistä.

Lopulta itkusta tuli voimavara. Ehdyttävää ja voimaannuttavaa terapiaa, joka antoi mahdollisuuden purkaa sisintäni ja vuodattaa pahaa oloani pois. Sen jälkeen olen itkenyt vapaasti niin elokuville, kirjoille kuin lauluillekin. Välillä jopa ilman syytä.