Elämä ei aina heitä eteen sitä, mitä siltä odottaa. Usein se lahjoittaa mukavia valonpilkahduksia keskelle arkea, mutta joskus se lyö avokämmenellä vasten kasvoja. Silloin vahvinkin tasapaino huojahtaa lyönnin voimasta taaksepäin ja pahimmillaan koko sen hetkinen totuus murenee. Eikä aina ole helppoa tai edes mahdollista koota vanhoista palasista kokonaisuutta, jonka voisi niellä ehjänä ja jatkaa entiseen tapaan eteenpäin.
19-vuotisen elämäni suurin käännekohta alkoi kuvaamani kaltaisella yllätysiskulla silmieni väliin, aivan nenänvarren tyviosaan. Ajankohdallisesti siitä on nyt hieman reilu vuosi, kun tuntematon vieras työnsi ulko-oven liian kovaa auki ja sai ovenkahvan osumaan otsikkooni. Kipua ei helpottanut, että vieras saapui jäädäkseen. Se ei pyytänyt anteeksi tuottamaansa kipua, tyhjensi vain röyhkeästi matkalaukkunsa sisällön suurempia harkitsematta tai varoittamatta äidin vaatekaappiin. Nyt se on läsnä aina ja kaikessa.
Kuka tämä vieras sitten on? Se on herra Alzheimer. Joku, joka haluaa pala palalta viedä äitini, mutta jonka pyrimme viimeiseen asti pitämään kurissa ja nuhteessa. Tämä blogi on tapani purkaa tuntojani ja hyväksyä, ettei oma kasvutarinani kohti aikuisuutta ollut tavanomaisin, mutta että siinä silti on ollut ja tulee vielä olemaan paljon hyvää.
Toivon Sinulle voimia ja ymmärrystä päiviisi. Toivon myös, että pystyt rakentamaan omaa elämää. Minun äitini luo tämä herra saapui n. 4 vuotta sitten. Vaikka isänikin asuu samassa taloudessa, ei se siitä välittänyt, vaan taloksi vaan kävi :-(. Minä olen kuitenkin jo vanhempi lapsi ja olen elänyt jo monta omaa elämää.
VastaaPoistaKiitos Uukka huomionosoituksestasi ja voimien toivotuksesta - voimia tämän herran kanssa kamppaillessa tosiaan kysytään. Ymmärrystä toivottavasti opitaan matkan varrella lisää, samoin kärsivällisyyttä. :)
Poista