Ennen herra Alzheimerin ilmestymistä äitimme asuntoon raskaan matkalaukkunsa kanssa, kuvani kyseisestä herrasta oli hyvin erilainen. Olin virheellisesti kuvitellut herran majailevan lähinnä ikäihmisten seurassa, vaikuttavan heikentävästi heidän muistiinsa ja tuovan täten mukanaan kummallisia sattumuksia, jotka saattoi yksinkertaisesti ohittaa hymyillen - eiköhän ikä tulisi tekemään temppunsa meistä jokaiselle. Toki ymmärsin, että muistin raunioituessa pahemmin riski eksymisiin ja vahinkoihin esimerkiksi keittiössä kasvaa merkittävästi. Hävettää melkein myöntää, miten ymmärtämätön olinkaan Alzheimerin luonteesta ja sen vaikutuksista esimerkiksi toimintakykyyn.
Äitini luona majaileva herra sai nimen äidin ollessa vain 48-vuotias. Jälkeenpäin on kuitenkin helpompi todeta, että herra on luultavasti kuitenkin majaillut nurkissamme jo useamman vuoden. Se hiippaili mukana arjessamme, sai äidin unohtamaan joitakin asioita, mutta onnistui pysymään hiljaa. Siihen asti, että herätti ensin äitini ystävien epäilyn ja onnistui lopulta läväyttämään sen kuuluisan oven otsaani. Sen jälkeen kyseisen herran olemassaolo on tiedostettu, eikä se ole enää onnistunut piilottautumaan inhimillisen erehdyksen tai väsymyksen taakse.
Viimeisen vuoden aikana olen tutustunut herra Alzheimeriin aikaisempaa paremmin. Olen oppinut tuntemaan sen mukanaan tuomia oikkuja, mutta samalla ymmärtänyt myös sen, ettei se kohtele jokaista isäntäänsä samalla tavalla. On olemassa erilaisia oireita muistikatkoksista lukemisen ja kirjoittamisen ongelmiin ja jopa persoonallisuuden muutoksiin, mutta kukaan ei voi sanoa, missä järjestyksessä tai mitkä niistä lopulta ylipäänsä ilmaantuvat. Sen näyttää vain aika. Ehkäpä juuri siksi suurimmat pelkoni liittyvät nimenomaan aikaan.
Olen huomannut, että tietämättömyys herra Alzheimerin vaikutusten laajuudesta ei rajoitu vain itseeni. On jo itsessään hämmentävää, että kouluikäisten (ja pahimmillaan alle kouluikäisten) lasten vanhempi saattaa yhtäkkiä ruveta unohtelemaan asioita suuremmassa mittakaavassa. Monelle voi kuitenkin tulla yllätyksenä, että sairauden myötä myös kyky selviytyä arkipäiväisistä asioista vaikeutuu hyvin dramaattisesti. Ihminen, joka on hoitanut lapsia työkseen ja kouluttautunut myös koristemaalauksen suhteen, kadottaa yhtäkkiä taitonsa tehdä ruokaa tai pitää värityksen kuvan ääriviivojen sisäpuolella. Pahinta on nähdä, miten aikuinen ihminen ei yhtäkkiä selviä edes oman nimensä kirjoittamisesta tai ruokalistan lukemisesta. Kaupassa oikean vaakanumeron löytäminen vaatii paitsi ylimääräistä aikaa, myös valtavaa ponnistelua ensinnäkin siksi, että pystyisi muistamaan oikean numeron ja toisekseen, että saisi vielä löydettyä sen kaikkien muiden lukujen joukosta.
Jos saisin valita, en olisi halunnut päästää herra Alzheimeria lähellekään asuntoamme. Nyt kun se on päättänyt omahyväisesti asettua aloilleen, meidän tehtäväksemme on jäänyt sen hillitseminen äitiä virikkeistämällä (ja lääkkeistämällä) ja sen olemassaoloon sopeutuminen. Sillä kuten, joku viisas on sanonut:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti