Taiteen taantuma

Muistan ajan, jolloin äiti piirteli aaltokuviota milloin minkäkin paperin reunaan keskittyäkseen. Kuvion tekeminen oli iskostunut niin vahvasti äidin tajuntaan, ettei siihen enää tarvinnut edes kiinnittää huomiota - se nyt vain tapahtui, käsi liikkui ja kynä piirsi jäljen paperiin. Äiti saattoi puhua puhelimessa tai suunnitella jotakin, mutta kuvio ei horjunut. Olen itse kokeillut kyseisen aaltokuvioinnin toteuttamista, mutta en koskaan onnistunut saamaan siitä yhtä tasaisen kaunista kuin äiti. Herra Alzheimerin myötä aaltokuviot eivät enää löydä tietään äidin paperilappusille. Eikä juuri mikään muukaan.

Äiti on mielestäni aina ollut hyvä piirtämään. Olen katsonut äidin nuorempana tekemiä töitä ja ihaillut niiden tarkkuutta. Erityisesti äidin koristemaalausharjoitukset ovat saaneet sydämeni tykyttämään ja katseeni takertumaan ruusujen ja muiden kukkien ääriviivoihin - värien taitavaa käyttöä unohtamatta!  Ikkunoihimme äiti on maalannut vapaalla kädellä omenakuvioita, joiden sulavia linjoja olen todellakin katsonut kadehtien ja joista olen itsekin ammentanut oppia. 

Vaikka äidin paperit ovat pitkän aikaa pysyneet tyhjillään, en osannut aavistaa, miten paha tilanne todella on. Ostettuamme äidille uudet puuvärit ja aikuisten värityskirjan karu totuus iski jälleen vasten kasvoja: taiteen osaaja oli taantunut vasta-alkajan tasolle. 

Yllä on karua jälkeä siitä, miten herra Alzheimer voi yksinoikeudella päättää viedä isännältään jopa syvälle sisimpään juurtuneen taidon. 

Sateenkaari on ensimmäinen äidin värityskirjastaan värittämä kuva. Oli heti selvää, ettei äiti pystynyt värittämään sateenkaaren raitoja sellaisiksi, jollaisiksi ne oli tarkoitettu. Jopa aivan uloimpien ääriviivojen sisällä pysyminen tuotti haastetta, mutta äiti jaksoi yllätyksekseni jatkaa sinnikkäästi alusta loppuun. Kuvan saatua värinsä äiti esitteli sitä lapsenomaisella ylpeydellä leveä  hymy kasvoillaan. Kehuin äitiä vuolaasti ja äidin näyttäessä osaa kuvasta epäonnistumistaan selitellen, totesin vain, että ei se haittaa. Pääasia, että värittää. Yrittää.

Valitettavasti äiti ei aina jaksa yrittää. Se, että ei enää pysty pysyttelemään omalla tasollaan, on varmasti raastavaa. Se väsyttää ja turhauttaa. Toivon kuitenkin, että saan vielä kannustettua äitiä tarttumaan puukyniinsä ja löytämään värittämisestä uudestaan tuon ensimmäisen kuvan valmistumisen tuottaman ylpeyden ja onnen - tunteen siitä, että tein sen, vaikka se olikin vaikeaa. 

Liian usein on kuitenkin helpompaa luovuttaa, jättää yrittämättä.