Jokin aika sitten facebook johdatti minut television ääreen, istutti noin tunnin ajaksi tuijottamaan ruutua tyynyä rintaa vasten puristaen. Seuraavan tunnin sainkin sitten koota ajatuksiani poikkeuksellisen dokumentin jäljiltä. En tiedä, olisiko dokumentti liimannut minua sohvalle, jos aihe ei koskettaisi niin läheisesti oman äitini kautta. En ehkä olisi osannut ajatella sen olevan niin koskettava ja toisaalta jopa karu, todellinen kuvaus muistisairaudesta. En olisi ymmärtänyt sen merkitystä. Jälkeenpäin voin kuitenkin todeta, että oli oikea päätös katsoa dokumentti.
Muistatko Frank? kertoo tanskalaisesta Frank Örumista, joka siarastui dementiaan alle 50-vuotiaana. Dokumentti pureutuu miehen ja hänen perheensä elämään kolmen vuoden ajan ja paljastaa, miten nopeasti tauti voikaan edetä.
Kuunnellessani Frankin lasten kommentteja, jokin riipaisi sydäntäni. He ajattelivat, että heillä ei enää ollut isää. Heillä oli sen sijaan joku, josta he halusivat huolehtia ja joka oli heille tärkeä. Mietin itseäni ja tilannetta, jossa perheemme tällä hetkellä on. Niin pahalta kuin tuntuukin ajatella, että menettää toisen vanhemmistaan, vaikka hän fyysisesti onkin vielä läsnä, tuntuu lohduttavalta ajatella, että välittämisen ei tarvitse päättyä siihen hetkeen. Se voi jatkua uutena suhteena. Ehkä silloin siihen on jopa helpompi suhtautua. Kuka tietää?
Toinen kyyneleet silmiin kirvoittava hetki dokumentin parissa oli se kovin kovin lyhyt hetki, jolloin Frank ei ensimmäistä kertaa tunnista omia lapsiaan. Hetki, jolloin omien lasten nimet eivät enää sano hänelle mitään. Se hetki on jokaisen lapsen pahin pelko. Kun oma äiti tai isä unohtaa. Sen hetken ajatteleminen saa palan nousemaan kurkkuun. Enkä ole edes kokenut sitä.
Minä olen äitisi ikäinen (vähän vanhempi jo)ja omat vanhempani sairastuivat vanhoina. Tauti on edennyt tosi nopeasti mutta jostain kumman syystä kumpikin muistaa minut. Isäni elää omassa maailmassaan mutta joka kerta tervehtii ja näen hänen katseestaan että hän tietää kuka olen. Mutta harhat, mustasukkaisuus ym. on elettyä elämään. Nyt meillä eletään pitkiä jäähyväisiä.
VastaaPoistaVoimia sinulle ja kiitos tästä blogista!
Kiitos kommentistasi. ♥ Sitä aina itse kuvitteli, että tämä sairaus koskettaa vain vanhoja ihmisiä. Ainoa kokemukseni taudista oli se, kun äidinäidinäiti sairastui siihen joskus 80-90 ikävuoden välillä. Silloin se tuntui jopa luonnolliselta - että vähitellen ihminen väsyy muistamaan.
PoistaKiitos myös siitä, että löysit blogiini. Olen onnellinen, jos tätä kautta voin mitenkään vaikuttaa ihmisiin. Sen lisäksi, että tämä on itselleni tärkeää terapiaa. :)